XXXII.

YHTEISKUNNAN IHMISSUDET.

Syndikalististen pahantekijäin kantakahvilassa Sohossa oli kellarissa pieni huone, jota käytettiin ainoastaan perin salaisissa kokouksissa. Se oli kalustettu vain muutamilla whiskytynnöreillä sekä muutamilla pienillä geneveriankkureilla, joita tarpeen tullen voitiin käyttää tuoleina.

Isäntä kävellä tallusteli tuossa puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ainoastaan nokinen ja puoleksi palanut hehkulamppu. Hän sijoitti muutamia whiskypulloja ja laseja suurten tynnörien päälle ja koetti turhaan saada huoneen näyttämään kodikkaalta, asettamalla pienten tynnyrien päälle joitakuita kirjavia pieluksia. Kuten useimmilla ravintolanisännillä, oli hänelläkin hauskana tapana pakista itsekseen.

— Ihmettelenpä, mikä Charlesta vaivaa, mutisi hän. Hänestä ei tätä nykyä ole paljon mihinkään. Luultavasti on siihen syynä tuo tyttö Isabella Duncan. Hän on rakastunut kuin vanha papukaija. Tai ehkäpä nuo monet kuolemantapaukset ovat tehneet hänet hieman kaistapäiseksi. Luulenpa, lempo soikoon, että hän pelkää kuolemaa.

Isäntä pudisti päätään jakaessaan muutamia soodavesipulloja eri tynnöreille.

— Ei ole kunnollisia pahantekijöitä nykyaikana, jatkoi hän keskustelua itsensä kanssa. Ennen maailmassa annettiin aatteille palttua ja vain toimittiin. Nyt täytyy rikos, herra paratkoon, tehdä hienosti. Sitä täytyy valmistella lörpötyksellä ja asiakirjoilla. Minun aikanani murhattiin ja ryöstettiin murhan ja ryöstön itsensä takia. Nyt kävellään anarkismin katkismus kainalossa ja lyödään kuoliaaksi määräysten ja pykälien mukaan. Ei, silloin olivat Saimler ja Delma eri miehiä, ja entäs vanha Jaap van Huysman sitten! Asia loppuu siihen, että me annamme kastaa itsemme ja rupeamme rakentamaan rukoushuonetta.

Isäntä mutisi edelleen, mutta hänet keskeytti hiljainen kolkutus. Neljä miestä Brookton etunenässään astui huoneeseen.

He näyttivät kaikki kalpeilta ja huolestuneilta, lukuunottamatta mulattia, Jim Fraseria, joka sijoittui oven luo vahdiksi, ilman mitään kursastelua täytettyään suuren lasin whiskyllä ja tyhjennettyään sen pohjaa myöten.

— Onko kaikki kunnossa? kysyi Brookton. Eikö mitään uutta eilisestä saakka?

— Ei, sanoi isäntä nöyrästi. Ei mitään muuta, kuin että poliisi on käynyt tälliä Maxin kuoleman johdosta. Burnskin oli täällä ja kysyi sinua.

Brookton kohautti olkapäitään. Hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut pitkäaikaiselta tautivuoteelta. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet ja silmissä oli kuumeinen loiste.

Syntyi pieni vaitiolo. Saattoi vain kuulla lasien kilinän.

— Vain yksi tehtävä on nyt suoritettava, sanoi hän ja kumartui noiden kahden miehen puoleen. Meidän täytyy toimia, ennenkuin menetämme kaikki parhaat miehemme. Raskas käsi lepää päällämme, ja tällä kertaa se ei ole lain käsi. Toinen toisensa jälkeen meistä kuolee. Meidät lyödään omilla aseillamme… Ei edes poliisi voi meitä suojella.

Hän nauroi pilkallisesti ja molemmat tummat miehet häntä vastapäätä sähisivät kuuluviin jotakin nauruntapaista.

— Olen kutsunut teidät tänne täksi illaksi sen vuoksi, että meidän nyt täytyy toimia, sanoi hän. Epätoivon hetki on tullut. Meidän täytyy hetkiseksi hyljätä kaikki viisaus ja varovaisuus. Nyt on tilaa ainoastaan suurelle terrorille…

— Hyvä, mutisi isäntä.

— Sen vuoksi olen pyytänyt teitä tulemaan tänne. Sinä, Abram Kornitzky, ja sinä, Zimmerman! Te tiedätte, kuinka sen tulee tapahtua. Te tunnette punaisen sorron vallan, veren vallan. Sinä Abram olit mukana tsaari Nikolaita murhattaessa ja sinä Zimmerman johdit suurta verilöylyä Moskovassa. Bolshevikeilla ei koskaan ole ollut kahta niin julmaa palvelijaa… Jos muistan oikein, niin sinä se olit, Kornitzky, joka käsittelit hieman kovakouraisesti tsaarin serkkua, suuriruhtinasta…

Kookas ryssä ulkonevine poskipäineen, pienine silmineen ja hoitamattomine partoineen hymyili ilkeästi.

— Minä leikkasin nenän ja korvat tuolta vanhalta sialta, sanoi hän. Isaac Lewin kuohitsi hänet. Hän kuoli sen leikkauksen jälkeen.

— Olisi parasta, ettet puhuisi niin äänekkäästi siitä asiasta, Abram, varoitti Brookton. Suuriruhtinas elää vielä eikä kaukanakaan täältä — Lontoossa.

Ryssä nousi kiivaasti.

— Mahdotonta, mutisi hän.

— Sinä tiedät, kuinka Isaacin kävi, jatkoi Brookton miltei säälimättömästi. Hänet löydettiin eräänä päivänä kuolleena Londonbridgeltä. Tiedätkö, kuka hänet tappoi?

— En.

— Niin, sen teki suuriruhtinaan tytär. Hän oli meidän toverimme. Sinä tunnet hänet, Abram. Voit kiittää onnesi tähteä siitä, ettet aikaisemmin ole ollut niin avomielinen suuriruhtinaan nenän ja korvien suhteen. Muutoin ei henkesi olisi ollut edes paperiruplan arvoinen. Ymmärrätkö?

— Kuka hän on? kysyi ryssä happamesti.

— Kysy mieluummin, kuka hän oli, sanoi Brookton vapisevalla äänellä. Jim Fraser ja minä lausuimme hänelle jäähyväiset tänä aamuna. Hän läksi maasta ja elämästä 12 tuntia takaperin. Eikö totta, Jim?

Mulatti nyökkäsi. Hänen silmänsä punoittivat whiskystä, hänen käsivartensa muistutti hänelle, ettei Isaac Lewinin puolesta ollut kostettu siten, kuin hän olisi ansainnut.

— Entä suuriruhtinas? kuiskasi ryssä käheästi.

— Tuo vanha hylky ei herätä minussa mielenkiintoa, sanoi Brookton. Hän ei voi enään haukkua.

Mies, jota nimitettiin Abram Kornitzkyksi, hengitti helpommin. Kuten kaikki julmat miehet oli hän luonteeltaan pelkuri ja piti oman henkensä sangen korkeassa arvossa.

— Mutta olipa asian laita nyt miten tahansa, jatkoi Brookton kiihoittuneena, niin on meitä viime aikoina vainonnut kova kohtalo. Ystävämme ovat kaatuneet ympäriltämme tuntemattoman aseen satuttamina. Nyt on meidän tilaisuutemme tullut. Meidän on iskettävä iskumme. Huomen illaksi kokoamme kaikki ystävämme kokoukseen Hampsteadin kokoussaliin. Mutta ainoastaan äärimmäisyysmiehet kansallisuuteen katsomatta ja mieluimmin ne, jotka aikaisemminkin ovat olleet tulessa. Varokaa tarkoin, ettei urkkijoita pääse sisälle, sillä nyt on punainen terrori päästettävä valloilleen maailman suurimmassa kaupungissa. Työläisten joukossa olevat nuuskijamme on pantava liikkeelle… Sosialististen porvarisikojen täytyy määrätä kantansa — tasavalta julistetaan viikon kuluessa… Meillä on riittävästi aseita, ja porvarilliset puolueethan ovat tällä haavaa hajallaan ja näyttävät hampaita toisillensa parlamentissa… Ja kuulkaa nyt minun suunnitelmani…

Charles Brookton nojausi eteenpäin ja alkoi kuiskaavalla äänellä ikäänkuin olisi peljännyt whiskytynnörien kuuntelevan, esittää suunnitelmaansa.

Toiset kuuntelivat verestävin silmin ja hampaitaan kiristellen, niinkuin suurilla aroilla asustavat sudet, jotka pitkän ja ankaran talven jälkeen kohtaavat kevään lihavimman saaliin.