XII.

HÄMÄRÄ JUTTU.

Brooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei enään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä lähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen huolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo — ikäänkuin verikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.

Sitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.

— Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.

Nuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.

— En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin elein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä uskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en ole rakastunut Isabella Duncaniin.

— Tuhmuuksia, mutisi Brookton.

— Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen säälimättömästi. Niin — luulenpa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.

Brookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin oikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun hän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.

— Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.

— Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti. Mutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.

Brookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime puolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä hävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja alistuvaisuutta.

— Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi. Tutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan syrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit pannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja kieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä vihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella Duncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.

Max hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.

— Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?

— Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan juonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on sanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi suurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo itseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua varpaillemme… Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin totta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet ole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä suhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi hänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.

— Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava asentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.

— Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen kuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän on varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen — kenties hän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle… Siinä tapauksessa ei olisi ihme, jos…

Max oli äkkiä noussut ylös.

— Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin vahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista, mutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen niskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina päivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä — aivan kuten Isaac Lewin.

Brookton tuijotti synkästi eteensä.

— Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen täytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä myrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?

Max nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa kaakeliuunin kylkeä vastaan.

— Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten. Sinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida ajatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun pitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä, ennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi olemasta urkkija?

— Sellainen hän ei ole.

— Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on nainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.

— Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme Parisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.

Max nyökkäsi.

— Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi Brooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään yhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.

— Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?

— En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö, kuka oli heidän etunenässään?… Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä, kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.

— Ja nainen?

— Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.