XXXXI.

VALOLÄHDE.

— Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan instrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi oli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.

Tunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi rikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon vahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli jäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka oli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat perin vähäiset.

Ei ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.

— Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen. Olisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä sitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen henkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!

— Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.

— Jim Fraserin.

— Painijan?

— Niin.

— Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.

— Ei ole tarpeen.

— Kuinka niin?

— Hän on kuollut; minä otin hänet hengiltä.

Burns katseli synkästi ystäväänsä.

— Kadehdin sinulta sitä käsivartta ja jalkaa, mikä minulta puuttuu, virkkoi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään. Hän oli pukemassa jälleen ylleen repeytyneet vaatteensa.

Silloin Isabella Duncan äkkiä avasi silmänsä. Ne olivat ihmeen kirkkaat ja älykkäät.

Olenko ollut Venäjällä? mutisi hän. Minä ratsastin pitkin aroa isän kanssa ja sitten tulivat sudet…

Hän vaikeni… silmänsä sattuivat Fjeldiin.

— Se oli vain unta, sanoi hän äänekkäämmin. Nyt muistan kaiken… Ison neekerin… veitsen ja taistelun… Kuolenko minä nyt?

Hänen katseessaan ei ollut mitään tuskaa.

— Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan niinhyvin kuin taidamme. Riippuu teistä itsestänne, jäättekö elämään — teidän tahdostanne ja tarmostanne. Teidän täytyy kerätä kaikki vastustusvoimanne.

Hän makasi kauvan ääneti ja mietti.

— Missä minä olen? kysyi hän vihdoin.

— Omassa kodissanne.

Hän nyökkäsi tyyntyneenä päätänsä.

— En tiedä, miksikä minun täytyy kamppailla elämän puolesta, virkkoi hän hiljaa. Isäni on kuollut ja minä olen kostanut hänen puolestansa…

Hänen silmänsä muuttuivat äkkiä vihanleimuaviksi.

— He ovat kaikki levylläni. He kulkevat kuolema suonissansa. He kulkevat ympäri hiljaisen kauhun vallassa, heidän tarmonsa on lamaantunut, heidän jalkansa tulevat lyijyn raskaiksi ja heidän silmänsä loistavat kuin fosfori… Helvetissä pidetään kohta suuri bolshevikikokous.

Hän koetti nauraa, mutta siitä tuli vain heikko voihkina.

Hän tuijotti ympäri huonetta.

— Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.

— Löin sen rikki, vastasi Fjeld.

Isabella nyökäytti päätään.

— Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja voitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten tunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat vaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä… Ja kun minä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää kaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää myrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku toinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla tiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut niiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne ovat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa sortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on tapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.

— Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld. Minä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te saatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne vastaan…

— Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä kuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian seurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä halusta… Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten sitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani. Jos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille — elämäni, tieteeni, ystävyyteni.

Hänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.

— Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä sanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä maallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen myötätunnossa, ihailussa ja — rakkaudessa. Teistä tuli siis "mies" minun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja. Ainoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua, valokuvaajaa, murhaajaa…?

Fjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat lempeät ja kirkkaat kuin lapsella.

— En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.

— Myrkytetty valo, mutisi hän.

— Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt esille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta saadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä, te vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle, alkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto. Ja koston vuoksi te uhrasitte kaiken — rakkauskaipuunne, toivonne kaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot… Mutta nyt kun kosto on suoritettu, odottaa teitä elämä…

Hän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli mahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen valomereen…

Isabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen päätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt sädekehä…