XXIV.

NAISRYÖSTÖ.

— Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon edustalle.

— Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton vakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä, jolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä…!

Burns napisi.

— En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa rosvourheilua.

— Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen nuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen kreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat kreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin pienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin kuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän on tehty merkillisestä metallista — jostain platinan kaltaisesta. Ei mikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja murhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan hänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.

— Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.

Fjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei kuulunut niin ääntäkään.

— Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.

Hänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa laajenivat.

— Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä äänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen selvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea kehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille, annos naftaa, avara säkki — siinähän ovat Savage, Burton Stevenson ja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns. Hyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt mielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja etsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt…!

Fjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.

— Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on taistellut urhoollisesti.

Ateljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty sikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.

Molemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin yksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea kiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot, mitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli nuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja ja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla — muuten ei siellä ollut mitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi hyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.

Yöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin tutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli tuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien laidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.

Eräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä kumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.

— Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld. Heillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa. Vain yöpuku tai pyjamas… Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin — luulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen tämän rikoksen syystä.

He kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli Isabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään mikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa ollut ainoatakaan valokuvaa.

He olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli sisälleastumistaan.

— Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.

— Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?

Fjeld hymyili.

— Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene sinne aseistautumatta.

Burns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.

— En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan, jatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen laatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä valolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan hyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan kumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän sinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.

Mieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja päähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella nähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.

Hän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn pimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä kaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä varten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet määrättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin mallikelpoiseen järjestykseen.

Mutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva taskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä tuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli ainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.

Hän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan kalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin silmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja vaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin ylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä. Syvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa säteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne halkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet Medusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta hirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen myrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä, tukahuttaa ja musertaa.

Hän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti, muuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja ryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.

— Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava katse taivasta kohden.

Hän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat askeleet ulko-ovelta.

Skotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen kantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.