XXV.

KOEKANIINI.

— Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin, jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista sisäänvirtaavalta valolta.

— Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen. Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi puolitiuta kaalinlehtiä syömässä… Merkillinen nainen, tuo miss Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla… No — oletko keksinyt jotakin?

Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.

— Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan… Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista. Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota auto… minä tulen jälestä.

Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen huomionsa.

Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä. Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen sekä avasi kaapin.

Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään — sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä hymyillyt.

Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.

Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.

Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse valokuvaustuolille.

Fjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti suojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan siitä, että koneessa oli levy.

Kaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen valon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin ripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja nuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin olisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten kuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen katosivat.

Jonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä voinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan julkeasti makuuhuoneeseen.

Mutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.

Hän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani valokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja ajoi Burnsin kotiin.

Siellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.

— Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti kaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan arvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin kuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman valokuvaajan luo?

— Kyllä, mutta missä on Burns — —?

— Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia pahantekijöitään.

Nuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan kiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille, jotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.

— Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?

Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin vuoteen ääressä, hymyili.

— En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö kosto ole epäjalo tunne?

— Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka tuhoavat ystäviämme… Mielestäni on miehen velvollisuus vastata korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset…

— Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?

Fjeld kumartui hänen puoleensa.

— Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en voi selittää — yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä suureksi pahantekijättäreksi — Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä, että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan — verinen vääryys, joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta. Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin — vihan ja koston tietä.

Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.

— Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.

— Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö vihollisensa maahan.

— Kysy häneltä.

— Se ei käy päinsä.

— Miksi ei?

— Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä aamuna — puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän koston tuomioistuimen edessä.

Pikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta hopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se muisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä kaniinikopissa Kensingtonissa.