XIII.

VALOKUVA.

Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.

Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa. Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään toisessa maailmassa — suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli hänen isänsä.

Voi — miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä, hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon. Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.

Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena, jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö — se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.

Ja mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen verrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!

Tuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana Kensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko tie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?

Kentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut naiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet ja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja uhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?

Sitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut nukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään — kentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä Brooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän viimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.

Sitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti nukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin kummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan ollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa lävitse — elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki inhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia nuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä nukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien ympäröimänä ja palvomana — suurissa, loistavissa saleissa tai puolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.

Mutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat linnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista saleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin ahnaat koirat kintereillänsä.

Äkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului siitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella. Isabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt olivat hänen aistimensa tavattoman herkät.

Nyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli ateljeesta.

Nuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään tuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois vuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi ateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.

Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi tumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti kätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta nostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta, että murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi silmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta, melkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren reflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu ateljeehen.

Siihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.

Murtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä. Hän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei ainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen luukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora mukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.

Mutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen sähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan kalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi väriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen olennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.

Pieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään paljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen silmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet, samalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.

Sitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni näkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.

Isabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.

— Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko, että valokuvaan teidät näin myöhään illalla?… Olkaa hyvä ja istuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita… Ja mitä saa tarjota?… Lasin portviiniä… Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?