XX.

MIES JA NAINEN.

Jokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen välinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa kytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla, että tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli hänen sukuansa — ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka tapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden vaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän puhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä ollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.

Näytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän nousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille kasvoilleen.

— Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän arvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka, sillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni. Olenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua… Mutta minä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä avunannostanne.

Hän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.

Fjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut sydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä ylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella amatsoonia. Niin — tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi mitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.

He jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen loi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi avautuivat…

— Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää…

Jonas Fjeld otti hattunsa.

— Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.

Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.

— Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.

— Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan madame Curien.

— Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.

— Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.

Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa, tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen huokosistaan.

Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui nopeasti ulos ovesta.

Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen. Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa. Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.

Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän veden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.

Ja niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän halveksia itseänsä. Voi — hän oli siis ainoastaan mieletön nainen, kuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin tavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset uneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän oli melkein joutunut seikkailuun…

Isabella nousi kylvystä ja nauroi.

Se oli kovaa ja kylmää naurua.

Siltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi kylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.

Miten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen hipiänsä…

Hän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.

— Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista, että hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa väittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan lukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut hengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla kai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua… Nyt tunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta raivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä naisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka yhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa… Juuri tuota Jonas Fjeldiä tyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja siniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun ulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo kaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla katsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta, joka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen syliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt. Hän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa — olisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.

Taas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin olisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan, vihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen rakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut — hänestä, tuosta suuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan viidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren tahraamine käpälineen.

Hän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän Isabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta liittyivät kauniisiin vyötäreihin.

Charles Brookton voihki.

Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.

Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.