← Table of contents
Paholaisen silmä

XXVI.

W. F. (William Frithiof) Ilmoni translation

KELLO KAHDEKSAN.

Oli seuraava päivä.

Burns oli ollut ulkona varhaisesta aamusta, koettaen päästä Charles Brooktonin jäljille. Mutta anarkistijohtaja oli poissa, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli saaliineen kadonnut. Poliisilla oli erittäin suuri halu saada hänet kiinni, koska hänen epäiltiin tietävän jotakin pikku Maxin äkillisestä kuolemasta. Ja Burns lietsoi tätä epäluuloa, saadakseen Scotland Yardin herrat kaksinkertaistuttamaan ponnistuksensa etsinnässä.

Burns oli saanut selville vain yhden asian — nimittäin että yksi Brooktonin kätyreistä, Jim Fraser niminen mulatti, myös oli kadonnut Sohon korttelista. Tämä mulatti, joka oli tunnettu ammattinyrkkeilijä, jonka raakuutensa vuoksi oli vaikea saada tointa, kuului karkeampiin pahantekijäluonteisiin. Hän oli syntynyt Galvestonessa, suuren Jack Johnsonin syntymäkaupungissa, jossa hän oli yhtä kuuluisa kuin huonomaineinenkin. Vain harvat miehet maailmassa vetivät hänelle vertoja voimissa, mutta hänen nyrkkeilytapansa olivat kehnot ja hänen keinonsa eläimelliset. Mulatin petomaisuudesta kierteli tuhansia juttuja. Hän sai kiittää ainoastaan voimaansa ja hurjuuttansa siitä, ettei häntä aikoja sitten hirtetty puuhun Tennesseen metsissä raiskauksen ja murhan takia, Amerikan maa poltti hänen jalkojensa alla, ja nyt oli Suuri Jim pesiytynyt Lontooseen, ruvetakseen sellaisten aivojen kätyriksi, jotka olivat etevämmät kuin hänen omansa.

Fjeld huolestui kovin kuullessaan tämän, mutta Burns rauhoitti häntä.

— Charles Brookton on suuri pahantekijä, sanoi hän, mutta hän on samalla kertaa jonkinlainen kunnianmies. Ja jos hän todella on rakastunut tyttöön, niin osaa hän kyllä pitää Suuren Jimin aisoissa.

Fjeld pudisti päätään.

— Rakkaus ja viha ovat läheistä sukua toisilleen, mutisi hän. Ja Brooktonilla on sitäpaitsi paljon kostettavaa.

— Mitä Brookton oikeastaan tietää?

— Hän tietää enemmän kuin tarpeeksi. Luulen, että hänen aavistuksensa ovat muuttuneet varmuudeksi. Hän on sitäpaitsi taiteilijaluonne ja taiteilijat ovat yleensä julmia… Oletko tutkinut kaikki ilmailumahdollisuudet?

— Tietysti. Hän ei ole päässyt Lontoosta sitä tietä ellei hänen ole onnistunut vuokrata yksityistä lentokonetta. Mutta se on melkein mahdotonta, sittenkun poliisi ja tullilaitos ovat alkaneet harjoittaa tehokasta ilmailuvalvontaa.

— Eikö mitään epäilyttäviä olioita ole näyttäytynyt miss Duncanin huvilan edustalla?

— Varmasti ei. Olen palkannut erään yksityisen apulaiseni vartioimaan siellä — ollakseni sekoittamatta poliisia asian siihen puoleen. Hän on asettunut kaniinikopin luo ja huvitellut ruokkimalla kaniineja. Mies on vastikään telefonoinnut minulle ja sanonut, että hän pitää työstään. Hän opettaa erästä kaniinia hyppäämään tynnyrin vanteen läpi… Kaniineista puheen ollen, sinulle on saapunut valokuva kirjeen ohella, jossa sanotaan, että se oli ihmeellisin valokuva, minkä valokuvaaja milloinkaan on nähnyt. Hän haluaa nähtävästi ostaa patentin.

Fjeld avasi suuren kirjekuoren.

— Vai niin, sitäpä juuri ajattelinkin, mutisi hän ja ojensi valokuvan Burnsille.

Huoneessa oli puolipimeä.

Suuri skotlantilainen nousi tuolilta niin kiivaasti, ettei sitä olisi voinut luullakaan miehestä, jolla oli puujalka ja puinen käsivarsi.

— Mitä saatanan metkua tämä on? sanoi hän. Näyttää aivan siltä, kuin kaniini palaisi tulisimmassa helvetissä. Sehän elää ja vilkuttaa silmiään.

— Eipä olekaan huono patentti.

— Ei, sen uskon. Mutta siinä on jotakin kamalaa. Tuonlaatuisista elävistäkuvista en pidä. Se on ikäänkuin kuvattaisiin itseänsä elämää…

— Taikka kuolemaa!

Burns katsoi häneen ihmeissään, mutta ei ehtinyt pyytää selitystä. Puhelin soi ja hän tarttui kuulotorveen. Syntyi pitkä keskustelu, jonka kestäessä Ralph Burnsin kasvot kirkastuivat.

— No, mitä se oli? kysyi Fjeld uteliaasti.

— Tietoja Scotland Yardista, vastasi Burns ja pöyhistelihe kuin espanjalainen kukko.

— Kuinka ne kuuluvat?

— No, Charles Brookton ajoi kello 5 iltapäivällä Edinburghin läpi harmaalla automobiililla. Hänen seurassaan oli eräs mulatti.

— Vangitaanko hänet?

— Ei, mutta kaksi moottoripyöräilijää kulkee hänen vanavedessään. Hän ei voi päästä meiltä pakoon. Tarkastaja ei uskaltanut kirjoittaa vangitsemismääräystä häntä vastaan, eihän ole mitään todistuksia. Hänen mielestään Brookton ei ole syypää pikku Maxin kuolemaan ja minä myönsin hänen siinä olevan oikeassa. Mutta mielestäni Charles kyllä voisi antaa poliisille vihjauksen tavasta, jolla tuo pieni mies on murhattu. Ja tarkastaja suostuu epäämään häneltä passin Englannista poistumiseen, ennenkuin hän on todistanut tässä asiassa. Niin pitkälle siis kaikki on hyvin ja oikein. Tunnin kuluttua saamme tietää, mihin Brookton aikoo yöpyä.

Fjeld nousi.

— Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän. Milloin lähtee matkustajalentokone pohjoiseen päin?

— Kello 12 Brooklandista. Se on Edinburgissa päivän koittaessa.

— Tahdotko tilata paikan?

Burns tarttui jälleen puhelimeen.

Mutta Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan, sytytti uuden havannan ja alkoi miettiä. Ei — hän ei miettinyt hän uneksi. Kahdesta kylmästä, kirkkaasta, harmaista silmistä — puhtaasta, ylväästä ja ankarasta naisesta, jonka aivoissa ja sydämessä asui vain yksi ainoa ajatus.

Ja kuitenkin muisti hän pienen hymyn, heikon punastuksen, haparoivan ja epävarman eleen, joka muistutti siitä, että hän oli nainen, ja että ehkä syvällä hänen sydämessään uinui tunne, toive, rukous…

Sitten nousi hän nopeasti.

Kaniini tuli hoiperrellen sisään verannalta. Se katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Sitten se meni eräälle matolle ja pani maata.

— Merkillinen kaniini, sanoi Burns, lakattuaan telefonoimasta. Se näyttää ihan siltä, kuin alkaisi se sädehtiä. Onko sen ihossa fosforia? Se lienee valoasäästävä. Luulenpa sen sytyttäneen yölamppunsa ja menneen nukkumaan.

Se on kuollut, sanoi Fjeld. Kuinka paljon on kello?

— Kello on kahdeksan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings