XXIX.

ILMARETKI.

Scotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään. Hän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli se ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä rikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä häntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta mutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli tosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää…

Hän oli tietysti vastustanut — mutta varsin heikosti. Ei ollut viisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja jonka silmissä oli vaarallinen loiste.

Ja sitten tuo ilmapallo juttu!… Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli kieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät voi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan vähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.

Mutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan anastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi hän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta Sandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä vahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.

— Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan. Eikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän velvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse ollut ilmapalloa vartioimassa?… Sanderson ei pitänyt viimeisestä todisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä välin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley Page-raceria.

— Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä epäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos oikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan on pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on lievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.

— Mutta kuka oli ampuja…?

— Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen pienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä naisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt ovat he anastaneet valtion omaisuutta.

Salapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka tekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei saanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä hetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.

Hän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone hyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.

— Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen… Mutta tuolta tulee kapteeni!

Fjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti lähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani itsetoimivan starttaajan käyntiin…

— Odottakaa, huusi Sanderson.

— Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa kapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen ilmapallonsa takaisin.

— Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!

— Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka kuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone syöksyi eteenpäin kumipyörällään.

Sanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua osoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo oli kadonnut taivaanrannalle.

Kapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin yhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi kuulua aina Leithiin saakka.

Tämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin kävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän saapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn ja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko Skotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen ja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt näytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta oiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin, että hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän havaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.

Pikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä joukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden väliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.

Hampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän ohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli rakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään saapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka puhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että hiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.

* * * * *

Mutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen. Kun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin luona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan käynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä ja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Ikä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja tuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut hyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.

Mutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut täynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa parhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut rakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.

Isabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin, kiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut häneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään rukousta, ei valitusta!… Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi kuolla.

— Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi väristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin viimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli rakastanut — kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.