XXXVI.

MYRKYTETTY VALO

Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin vähän iloa.

— En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän, enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni salaisuudet — muukalaiselle… Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi… Te olette ainoa tuntemani mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.

Fjeld teki torjuvan liikkeen.

— Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä. Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä kuin nykyaikainen neekerisävelmä… Ja minkätähden?… Sentähden että useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua, tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti ja ennakkoluulottomasti… Sentähden minä luotan teihin — jopa enemmänkin…

Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini oli mallikoti… Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla huojumaan… Sen mukana vallankumous… Me muutimme yhteen suurista linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan, ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia nimityksiä… ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat, ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille ruokaa ja viiniä… He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin. Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta ja lähtivät matkaansa.

Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten…

Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan… Veimme hänet kanssamme talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.

Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin "kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen tyttö — siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut, mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!

Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta… En usko heitä. Kun Jumala itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme…

Siitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi. Muutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren rannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs englantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä myöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin Parisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia satojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin tutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen hoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa. Täytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski zodiak-valoa.

Antauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini oli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla valosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin loistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta ihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.

Nyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas, että kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin myrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana. Minulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut aavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja minä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona myrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.

Saatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun valosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin — leukocytheihin — nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat biologisen tehtävänsä — niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren kokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen sakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn ajanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen jälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia sekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta, elleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.

Nyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä konstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan toimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan nimen taakse — ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden vihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin heidät kuoliaaksi.

— Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.

Isabella nousi.

— Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään minkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua… Olisin säästänyt myös pikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle… Nyt en säästä enää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.

— Mitä tarkoitatte?

Isabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan oli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.

— Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan, tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen minusta?

Fjeld tarttui hänen käteensä.

— En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata teitä huomenna.

— Ette saa tavata minua enää koskaan.

Hän erehtyi.