XI.

PIKKU HERRA.

Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.

Niin — sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja hänellä oli hurmaavat silmät.

Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan tiennyt.

Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.

Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta, mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.

Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.

Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta vaipuneet proletariatiksi.

Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään ja erinomaisesta kasvatuksestaan.

Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.

Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa nenäänsä ja varmaa vainuansa.

Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty "varjoamaan" Ralph Burnsia.

Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten upseerien ääntä ennen sotaa.

Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi. Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.

Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen nikotiininkeltaisilla sormillaan.

— Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä matkalla kanaalin yli?

— En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,

— Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi. No, puhukaa suunne puhtaaksi!

Max tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän pitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi sinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven sekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi hän uneliaasti:

— Se oli tohtori Jonas Fjeld.

Brookton säpsähti.

— Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti oli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.

Max nyökkäsi.

Brookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.

— Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää. Kenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on aivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta. Meidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua — hahhahaa!

Max katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja onttoa.

— Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen yli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme kuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen anarkistiensyöjä.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld on paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja. Olen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi, että se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat siihen.

Nuori mies nyökkäsi.

— En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.

— Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi kelloansa… Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa, Isabella Duncan istuu odottamassa.

Hän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.

— Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla sinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi. Sinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on pitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni. Jospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!

Brookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.

— No, anna kuulua! sanoi hän.

Silloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui savuksi, ennenkuin hän lopetti.