XXXIV.

SAIRAS VANHUS.

Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.

Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen ajatustenvaihto — siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.

Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin, sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja juhlallisiksi.

Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen vuokralainen näytti.

Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.

Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää viehätyksensä.

Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada mitään selvyyttä asiaan.

Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?… Hän oli puettu ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä irti ja miltei lensi portaita ylös.

— On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet hänen puoleensa kääntyneet?

Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi portaita ylös.

Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään sydäntään.

— Minä niin pelkään, valitti hän.

Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut yhtään ääntä.

— Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei ollut mitään mukanani — kirous Charles Brooktonille.

— Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.

Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä, mikä häntä nyt kohtasi.

Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä, käpristyneitä ihopoimuja.

Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.

Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.

Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.

— Kuollut, kuollut, mutisi hän.

Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.

— Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti. Kaksi tahi kolme tuntia sitten… Hänen elämänsä on ollut kärsimystä, hänen kuolemansa oli helppo.

— Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!

Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan. Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen Jekaterinenburgin vankilassa.

Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden arvoituksen ratkaisun.

Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän raidin ja verhosi sillä kuolleen.

— Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti kuollutta.

Fjeld nyökäytti päätänsä.

— Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata minua kotiin? Ja myöhemmin…?

— Mitä te tarkoitatte?

Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt yhdenkään naisen katseissa.