VIII

Lottien sairauden ajaksi oli Ralph karkoitettu ullakkokerroksen soppeen, joka oli sitä varten vaatimattomasti sisustettu makuuhuoneeksi. Kapea vuode oli siirretty Lottien huoneeseen hoitajattarelle, mutta muutamien ensi päivien ajaksi hän ei halunnut lasta luokseen sinne. Pieni kehto oli sen vuoksi nostettu isoäidin vuoteen viereen, ja häntä oli pyydetty aluksi hoitamaan pienokaista aamuun asti.

Kello kahden aikaan Lottie oli vaipunut virkistävään uneen, Ralph oli hoippunut huoneeseensa, ja hoitajatar pesi pienokaisen. Karski, vanhahko lääkäri katseli tätä toimitusta ennen poistumistaan talosta. "Tavallinen lukumäärä sormia ja varpaita, vai mitä? Vilkaistessani häneen ei näyttänyt olevan mitään vikaa."

"Hän on hyvin, hyvin kaunis lapsi!" kehui hoitajatar ammattimaisen innostuneesti. Hän käänsi sätkyttelevän vauvan vatsalleen puhtaassa sylissään. "Katsokaa hänen selkäänsä. Hänestä tulee voimailija."

Lääkäri murahti: "Kaikki vastasyntyneet lapset ovat toistensa näköisiä."

"Eivätkä ole", sanoi hoitajatar, paljastaen vakavana hieman ammattitietojaan. "Ei, herra tohtori, te olette ihan väärässä. Kun ne ovat ihan uusia ensimmäisenä tuntina, ovat ne enemmän sennäköisiä, jollaisia heistä tulee, kuin myöhemmin, ollessaan tavallisia pikku vauvoja."

"No niin, minä en tiedä muuta kuin että ne ovat samanlaisia", toisti lääkäri osoittaen niin vähäistä harrastusta kuin suinkin. "Mutta kun satuitte mainitsemaan siitä, tuntuu minusta sentään kuin olisin huomannut perhepiirteitä vastasyntyneissä lapsissa enemmän kuin vanhemmissa. Kuinka sen laita oikeastaan on, rouva Bascomb?" sanoi hän kääntyen isoäidin puoleen, jonka hahmo näkyi epäselvästi kylpyhuoneen nurkasta. "Oletteko tuntenut ketään, jota uusi lapsenlapsenne muistuttaa?""

Hetkisen kuluttua varjo liikahti ja mumisi: "Minä en todellakaan ole vielä ehtinyt oikein tarkastella."

"Teillä tulee ehkä olemaan paljonkin aikaa siihen ensimmäisinä kymmenenä päivänä", oletti lääkäri. "Hoitajattarella on silloin tarpeeksi tekemistä äidinkin kanssa. Älkää salliko hänen vaivata teitä liikaa, hoitajatar. Hän on mainiossa kunnossa, terve kuin pähkinä. Hän voisi nousta jo huomenna pyykinpesuun, jos hänen vain olisi pakko." Sitten hän lisäsi: "Minä en luullakseni tule takaisin lainkaan, ellette kutsu minua. Alan jo käydä vanhaksi ja töykeäksi ja menetän pian malttini. Voisin ehkä raivostua ja sanoa jotakin sellaista, mitä saisin katua."

"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."

Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta", sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa. Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen kiusallisen tilanteen aikana.

Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.

"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.

Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta. Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut. Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".

"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin pimeään.

"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja katsoen hänen jälkeensä.

Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta, liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.

Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä. Hän pääsi siitä osalliseksi.

Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi käsivartensa niitä kohti.

John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä. Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan odottamassa… jossakin… jossakin tuolla tähtien täplittämässä avaruudessa.

* * * * *

Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen ja alkoi vapista ja itkeä.

"Rouva Bascomb!" kutsui hoitajatar hiljaa portaitten yläpäästä.

Hän riensi takaisin kotiin, lukitsi oven ja kysyi huohottaen: "Mitä nyt?"

"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt…" tiedusti väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.

"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis ottamaan pienokaisen luokseni."