XII

Hän ei maininnut mitään siitä, koska tapansa mukaan ei tahtonut vaipua Lottien tasalle edes tuottaakseen miniälleen vaikeuksia. Ainoa asia, joka hieman tuki häntä, oli hänen horjumaton vakaumuksensa, että hän itse oli kokonaan toisenlainen olento kuin Lottie.

Mutta hänen vaikenemiseensa oli toinenkin syy, pikemmin jonkinlainen harkitsematon vaisto, joka muutamina seuraavina kuukausina pakotti hänet olemaan ehdottomasti vaiti Lottien hommista. Hänen vaikenemisensa läpi tunkeutui hänen sisimpäänsä vähitellen, ensin hiipien ja tunnustamatta, mutta myöhemmin kiihkeästi ja riemuisan eloisasti eräs toivo, joka väijyi hänen vaistonsa pohjalla.

Kevääseen päästessä oli tullut vakinaiseksi säännöksi, ettei Ralphin äiti halunnut lähteä iltaisin kaupungille, kun muka oli jo käymässä liian vanhaksi, liian väsyksissä päivän kestäneen opetuksensa jälkeen ja mieluummin vietti "tyynen, rauhallisen illan kotona" kuin lähti hakemaan muualta ajanvietettä. Mutta hän meni vielä kirkkoon jokaisena sunnuntaiaamuna. Lottie sanoi vieraille: "Mamma antaa niin suuren arvon kirkolle, ja kun se sitäpaitsi on melkein ainoa, mistä hän välittää, koetamme aina järjestää asiat niin, että hän on vapaa sunnuntai-aamuina."

Ralph ja Lottie nukkuivat myöhään sunnuntai-aamuina ja lepäilivät vielä myöhempään, usein ottaen kellon kymmentä käydessä ruokitun, puetun ja siistityn lapsen vuoteeseensa ja leikkien siellä hänen kanssaan.

Pastori Bancroft näki siis rouva Bascombin tulevan kirkkoon entiseen tapaansa ja ottavan hurskaasti osaa "raamatun kohtien kertaamiseen". Hän olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt, kuinka rouva Bascombin mieli huojentui hänen lukiessaan ääneen parhaalla sunnuntai-korostuksellaan:

Kyllä, hän on tullut raskaaksi pahasta ja synnyttänyt vääryyttä. Hän on tehnyt kuopan ja syventänyt sitä,

tai jos hän olisi voinut kuulla rouva Bascombin kiihkeän äänen, joka sulautui seurakunnan lohduttavaan muminaan, kun se vastasi hänelle:

Hän on pudonnut kaivamaansa ojaan, ja hän saa kärsiä omista pahoista töistään.

Pastori kaivoi liivintaskustaan esille sen paperin, jossa ilmoitettiin Naisten armeliaisuus- ja lähetysseuran kokouksista, ja jatkoi lukemistaan:

Hän saa vastata omasta väkivaltaisuudestaan.

Hän ei kuullut sitä raivoa, jolla keski-ikäinen nainen huusi vastauksensa:

Minä tahdon kiiltää Jehovaa hänen vanhurskaudestaan.

Herra Bosch tuli yhä useammin iltapäivisin Lottien huvitettavaksi. Ainakin ne olivat iltapäiviä, jolloin rouva Bascomb useimmiten kuuli hänen olevan arkihuoneessa, tullessaan itse kotiin keittiön ovesta ja mennessään heti yläkertaan omaan huoneeseensa. Siellä hän tavallisesti tapasi lapsenkin istumassa pienessä karsinassaan hajalleen heitettyjen leikkikalujen keskellä. Hän oli voimakas, terve lapsi, ja hänen ruoansulatuksensa oli mainio. Niinpä hän oli yleensä hyvällä mielellä, ainoastaan harvoin vastustaen tätä yksinäisyyteen jäämistä. Se oli suurenmoinen hetki rouva Bascombin päivässä, kun hän aukaisi oven hiljaa ja seisoi siinä. Lapsi kohotti katseensa, ensin välinpitämättömän kysyvästi. Mikä riemu nähdä kysyvän katseen vaihtuvan iloiseksi tuntemiseksi, joka kirkasti pikku kasvot kuin sytytetty liekki, nähdä hänen pudottavan minkä lelun hyvänsä ja ojentavan kätensä isoäitiään kohti, kuulla hänen kimeän äänensä huutavan: "Ummi! Ummi!" ja sitten, kun hän tuli vanhemmaksi: "Mummi! Mummi!" Sellaista päivää ei ollutkaan, ettei rouva Bascomb, vaikka olisi ollut kuinka alakuloinen tahansa, olisi jättänyt koko maailmaa taakseen astuessaan tähän huoneeseen. Se oli nyt kolmas huone hänen elämässään, se, missä hän ei ollut Mary Bascomb, haavoittunut, loukkaantunut, oikeassa oleva ja vääryyttä kärsivä nainen eikä maltillinen, toimelias, persoonaton opettajakaan käsittelemässä ammattiinsa kuuluvia välineitä sievästi ja kätevästi. Kun hän otti lapsen syliinsä, haihtuivat nämä molemmat naiset hänen muististaan. Hänestä tuli Mummi, joka eli niin mitätöntä, niin ahdasta elämää, ettei siinä ollut muuta kuin tämä lapsi, joka oli liian nuori voidakseen puhua ja niin rajattoman suuri, että Mummin sydän oli usein liian pieni tallettamaan kaikkea.

Viime aikoina pari näistä naisista eli samassa ruumiissa kääntäen silmänsä syrjään toisistaan, kun Mummi, pitäen rehevää pikku olentoa sylissään, koetti sitä pukea päivittäistä kävelyretkeä varten, rouva Bascombin ankarana kuunnellessa alakerrasta räiskyvää naurua ja kovia, hilpeitä ääniä.

Rouva Bascomb istui aina ääneti illallispöydässä, Lottien jaaritellessa kaikesta muusta, paitsi vieraastaan, ja vain rouva Bascomb istui kapeassa vuoteessaan korkeakauluksisessa pitkähihaisessa yöpuvussaan lukien riemuiten:

Hän, joka on mennyt helvettiin, ei palaa sieltä enää, hän ei palaa enää taloonsa. Eikä hänen sijansa tunne häntä enää.

Mummi laski, ennenkuin vaipui uneen, varovasti käsivartensa kehdon poikki, niin että hänen sormensa koskettivat lapseen ja kohosivat ja laskivat kevyen, tasaisen hengityksen mukana, joka nykyään oli hänen ainoa iltarukouksensa.

Opettaja kuunteli ammattimaisen hartaasti opettajain kokouksessa kerrottuja juoruja eräästä Harristownin koulusta, jossa kuului olevan rettelöitä. Siellä oli jouduttu vaikeuksiin, tuollaiseen myrkyttävään, kiihtyvään riitaan, joka alkaa tyhjästä, mutta joka suurten koulujen ahtaassa ilmapiirissä kehittyy kummalliseksi, ilkeäksi, katkeraksi, elämän ja kuoleman uhalla käytäväksi taisteluksi.

Se oli alkanut (mutta tähän aikaan ei kukaan enää ajatellut, kuinka se oli alkanut) siitä mielipiteiden eroavaisuudesta, kuinka maantiedettä oli opetettava kolmannella luokalla. Mutta nyt se oli hyvin ilmeistä sotaa, johon jokainen lähellä oleva oli vedetty mukaan. Toinen osa opettajista oli johtajan ja toinen johtokunnan puolella. Tähän kiehuvaan vihan kattilaan silmäilivät toisen pienemmän kaupungin opettajat tyytyväisen innostuneina. Heidän omassa koulussaan ei ollut sattunut oikeata tarmokasta oppiriitaa vuosikausiin, itse asiassa ei sen koommin kun heillä oli ollut johtajana herra Kennedy, tyyni, vanhahko, kyynillinen herra Kennedy, joka ohjaili alaisiaan niin sievästi heidän heikkouksiensa avulla.

Harristownin taistelun kehityksestä teki joka viikko selkoa seitsemännen luokan opettaja, jonka perhe asui Harristownissa ja joka vietti viikon loppunsa siellä. Kaikki taistelut ovat mielenkiintoisia näytelmiä erittäinkin niille, jotka eivät ole uhattuja. Tämäkään ei ollut siitä poikkeus. Rintamauutiset levitettiin pirteästi Gilmanvilleen Main-kadun koulun opettajille, jotka virkatovereina olivat uteliaita tietämään, kuinka asia päättyisi.

Se päättyi sellaisella paukauksella, joka säikähdytti heitä, sillä se vavisutti maata heidän omien jalkojensakin alla. Riidan puolivälissä sai Harristownin johtaja eräästä varakkasta Tyynen valtameren rannikolla sijaitsevasta kaupungista pyynnön, että hän perustaisi sinne edistysmielisen, nykyaikaisen koulun. Se oli runsas, rahoilla lastattu Tyynen valtameren rannikon tarjous, jonka hyväksymisen hän lukuvuoden viime kokouksessa lennätti liioitellun kerskailevasti Idän koulun saidan ja vanhoillisen johtokunnan eteen, ojentaen sille samalla erohakemuksensa yhtä riemuitsevalla eleellä kuin ammattinyrkkeilijä antaa vastustajalleen lopullisen iskun. Mutta siihen sisältyi vielä enemmänkin. Hän vei mukanaan sellaisille palkoille, jotka kohtuuttomasti ylittivät Harristownissa maksetut, ne kuusi opettajaa, jotka olivat olleet hänen puolellaan. Nämä seitsemän katosivat samanaikaisesti, ja siinä oli sellaista nenälle käypää julkeutta, ettei Harristownin johtokunta voinut sitä sietää. Se ei tuhlannut aikaa, vaan kääntyi alentuvasti pienemmän, köyhemmän Gilmanvillen puoleen lahjoineen, ja Main-kadun koulun opettajat hämmästyivät kuullessaan, että herra Kennedylle, heidän omalle Kennedylleen, johon he olivat luottaneet kuin vuodenaikojen palautumiseen, oli tarjottu niin suuri palkka Harristownin autioituneen koulun haltuunsa ottamisesta ja uudestaan järjestämisestä, että hän oli suostunut.

* * * * *

"Rouva Bascomb, saisinko puhutella teitä hetkisen kello kahdeltatoista?" oli herra Kennedy sanonut, ja siellä hän nyt oli johtajan konttorissa suljetun oven takana ja ihmetteli, mitä oli tulossa.

Herra Kennedy selitti sen sellaisella virallisen jäyhällä tavalla, jolla hän oli kyennyt johtamaan ja hillitsemään kaikkien näiden helposti kiihoittuvien naisten luonteita. Hän selitti sen ikäänkuin rouva Bascomb voisi katsella sitä yhtä tyynesti kuin hän itsekin, ikäänkuin se ei olisi lainkaan mahdotonta — mutta tietysti hän ei ollut selvillä siitä, mitä rouva tiesi tai toivoi, odottaen sen varmasti tapahtuvan tavalla tai toisella. Hän pyysi rouva Bascombia eroamaan nykyisestä toimestaan ja kodistaan ja lähtemään hänen ja neljän nykyisen opettajatoverinsa kera Harristowniin, esittäen siitä koituvat edut hyvin selvästi: "Vuosipalkka on viisisataa dollaria suurempi ja työ helpompi. Luokalla ei ole koskaan viittäkolmatta oppilasta enempää, ja kaikki ovat varakkaista kodeista. Siellä ei ole työläisten, vaan ainoastaan hienojen kotien lapsia."

Hän keskeytti antaakseen tämän vaikuttaa. Koska hän oli tarkastellut rouva Bascombia yksitoista vuotta, tiesi hän, että tämä puoli asiaa painoi enemmän kuin raha. Mutta rouva ei sanonut mitään, eipä näyttänyt edes innostuvan.

No niin, johtajalla oli varastossaan toinenkin ammus ja vielä pari kolme lisäksi.

"Elämän mahdollisuudet ovat erittäin miellyttävät Harristownin hienossa osassa", jatkoi hän. "Vähän matkan päässä koulusta on niin hieno täysihoitola, etten ole milloinkaan hienompaa nähnyt, ja sitä hoitaa todellinen herrasnainen omassa hienossa vanhassa talossaan. Ja tehän tiedätte, millaisia etuja Harristown tarjoaa teidänlaisellenne, älyllisiä pyrintöjä kannattavalle naiselle, eikä meillä täällä Gilmanvillessä ole läheskään siihen verrattavaa: hienoimpia luentoja, parhaita kappaleita New Yorkin teattereista, Sothern ja Marlowe Shakespearen näytelmissä, Sembrich lausujana…"

Rouva Bascombin ilme hämmästytti häntä. Hän ei päässyt siitä selville eikä voinut käsittää, miksi rouva Bascomb ei empimättä rientänyt pakoon siitä sekamelskasta, jonka hänen poikansa avioliitto oli tuonut hänelle kotiin. Hän oli näyttänyt kalpealta koko talven. Tässä tarjoutui hänelle tilaisuus pelastua kaikesta arvokkaasti. Siihen herra Kennedy oli luottanut.

Rouva Bascomb vastasi tyynesti: "Kiitoksia vain siitä, että muistitte minua, herra Kennedy. Annan sille suuren arvon, mutta en voi ajatellakaan sen hyväksymistä. Minua tarvitaan kotona." (Hän oli sanomaisillaan: "Minua tullaan tarvitsemaan kotona.")

Herra Kennedy ei olisi voinut saada parempaa tilaisuutta viimeiselle laukaukselle. "Rouva Bascomb", sanoi hän kumartuen eteenpäin, "sallitteko minun puhua vanhan ystävän vilpittömään tapaan? Sallitteko minun sanoa, mitä luonnollisesti itsekin tiedätte… ettei sellainen suunnitelma ole milloinkaan hyväksi, että äiti asuu yhdessä avioliittoon menneen poikansa kanssa. Siihen liittyy aina onnettomuutta. Mitä tähän tapaukseen tulee… tiedän sen… yhtä hyvin kuin kaikki muutkin… ettei tuo… hm… onnettomuus ole teidän syytänne. Te… hm… teillä on ollut myötätuntomme puolellanne. Mutta kaikki olemme tajunneet… hm… jos saan sanoa niin… että nuorten naineiden ihmisten on itsensä paras ottaa vastuu niskoilleen. Ihmiset, jotka menevät naimisiin" — hänen äänensä muuttui puuromaiseksi, ja hän keskeytti, hakien epäröiden sanoja — "ihmiset, jotka menevät naimisiin, ottavat itselleen erinäisiä velvollisuuksia, jotka heidän pitäisi…"

Tämä oli mieletöntä, ajatteli rouva Bascomb. Kuinka johtaja saattoi sovittaa tuollaisia ummehtuneita vanhoja jokapäiväisyyksiä tähän tapaukseen? Hän ei aikonut sietää sitä hetkistäkään lisää. Hän nousi lopettaakseen kaikki selittelyt. Mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Hän oli liian varma asiastaan tunteakseen suuttumusta. Eikä herra Kennedy, voimatta tietää, mitä oli tulossa kotona, voimatta nähdä sitä toivon ovea, joka hitaasti avautui, saattanut tietää, kuinka väljähtyneiltä hänen pienet valmiiksi ajatellut mietelmänsä kuulostivat.

Hän sanoi: "Joskus on sellaisia erityisiä olosuhteita… ei, minä luulen, että minua tullaan tarvitsemaan kotona liian paljon, voidakseni ottaa vastaan paikan muualta." Ärtyneenä toisen tietämättömyydestä, vaikka itse ei kertonut kaikkea, hän lopetti hieman jäykästi: "Luulen kykeneväni yhtä hyvin arvostelemaan omia asioitani kuin — kuin muutkin ihmiset."

Herra Kennedy ei tunnustanut häviötään. Hän tarvitsi todellakin rouva Bascombia. Hän saisi kyllä tarpeeksi tekemistä Harristownissa, vaikkei palkkaisi toimeen jotakin kokematonta nuorta opettajaa, mikä ehkä ei päättyisi hyvin. Niinpä hän sanoi herttaisesti, välittämättä kieltäytymisestä: "No niin, rouva Bascomb, ajatelkaa kuitenkin asiaa, ajatelkaa sitä joka tapauksessa. Minä säilytän teille sen toimen avoinna viikon. Ei kukaan järkevä ihminen voi päättää mitään vähemmässä kuin viikossa. Tulkaa tänne ensi keskiviikkona ja ilmoittakaa minulle silloin lopullinen päätöksenne."

Kun rouva Bascomb astui keittiöön sinä iltapuolena, ei arkihuoneesta kuulunut ääntäkään. Herra Bosch ei nähtävästi ollut tullut. Mutta mennessään sen kautta halliin hän kuuli verhojen takaa äkillistä säikähtynyttä liikettä, tuoli narahti, astuttiin nopeasti pari kolme askelta, ja samalla alkoi kuulua hengästyneitä, mutta sujuvia ääniä kuin siellä puheltaisiin vain ylimalkaisista asioista. Hän pysähtyi epävarmana. Lottien ääni sanoi: "Tekö siellä olette, mamma? Hyväinen aika, ettekö tule kotiin liian varhain? Herra Bosch ja minä sanoimme juuri, kuinka tämä ihana kevätilma panee ihmisen rientämään!"

Lottie seisoi siinä työntäen verhoa syrjään. Hänen anoppinsa nojautui seinään, voidakseen riisua kalossinsa, ja suuntasi katseensa syrjään heistä. Hän ei katsahtanutkaan Lottieen, mumisi vain jotakin lapsesta ja meni yläkertaan.

Takaansa hän kuuli Lottien huojentuneen äänen sanovan: "Ei, hän ei huomannut…" Lottie luuli häntä varmaankin hölmöksi. Sitä parempi. Hän sanoi itsekseen:

Kaikki ne, jotka vihaavat, joutuvat häpeään, eikä jumalattomien telttaa ole enää olemassa.

"Mummi! Mummi!" huusi lapsen ääni. Hän oli niin älykäs, tuo pieni lemmikki. Tiesi täsmälleen ajan, milloin sai ruveta odottamaan isoäitiä ja kaivattua kävelyretkeä. Hän tunsi jo portailta kuuluvat askeleet.

Pienen makuuhuoneen ovi oli auki. Lapsi seisoi nojautuen pienen karsinansa aitaukseen käsivarret ojossa ja polkien pieluksia kärsimättömästi. "Mummi! Mummi! Ulos! Ulos!"

Ikkunasta tulviva valo, joka kimmahti takaisin valkoisesta ovesta, osui kirkkaana lapsen kauniiseen korkeaan otsaan, jättäen silmät varjoon ja tuoden näkyviin poskien ja leuan ääriviivat, jotka tavattomasti muistuttivat isoisää. Rouva Bascomb hillitsi huudahduksensa ja painoi kädellä sydäntään, johon oli koskenut kovasti. Hyväinen aika, nehän olivat Johnin omat kasvot, hänen todellinen ilmeensä! Vainaja oli siellä ja katsoi häneen noista rakastavista, elävistä silmistä tervehtien…

Hän sieppasi lapsen syliinsä ja tarkasteli hänen kasvojaan.

"Ulos! Ulos!" huusi pienokainen pomppien maltittomana ja suoristaen pienen voimakkaan selkänsä terveen lapsen hämmästyttävän voimakkailla tempauksilla. Hento keski-ikäinen nainen jaksoi tuskin pidellä häntä sylissään. Säikähtyneellä isoäidillä, jonka sydän vieläkin sykki hurjasti yhdennäköisyyden järkytyksestä, ei ollut muuta kuin yksi toivo — saada puristaa hänet kovasti syliinsä, peittää hänet suuteloilla, tunnustella häntä ja joutua hänen tunnusteltavakseen.

Mutta pienokainen ei halunnut mitään sellaista, vaan tahtoi päästä ulos katsomaan maailmaa ja hengittämään raitista ilmaa. Hän ei vaatinut isoäidiltään muuta kuin palveluksia.

Rouva Bascomb höllensi kaipauksesta pakottavien käsivarsiensa otetta, laski lapsen kehtoon ja ryhtyi etsimään pientä lakkia ja päällystakkia.