XIII

Lottien kanssa oli melkein mahdotonta tulla toimeen muutamina seuraavina päivinä. Hänen mielentilansa purkautuivat alituisesti esille tunteenpuuskina, joita hänen anoppinsa ei ymmärtänyt, ja vaihtelivat nyt melkein joka hetki sen sijaan, että niiden välillä oli ennen tavallisesti ollut tunti. Mitä ikinä joku teki, oli se väärin: jos puhui tai oli puhumatta, otti lapsen syliinsä tai antoi sen olla alallaan, ehdotti kaupungille lähtöä tai kotona pysyttelemistä. Hän vihastui hirveästi, kun rouva Bascomb, ajatellen ilman muuttuneen aamusta, riisui paksun villapuseron, jonka Lottie oli pukenut lapsen ylle, ja otti sen sijalle kevyen röijyn, jonka itse vasta äskettäin oli ostanut.

"Hän on minun lapseni!" oli Lottie tiuskaissut, riisuen kiireesti röijyn, heittäen sen lattialle ja tunkien lapsen käsivarret takaisin villanutun hihoihin.

Kun hän sai selville, että Ralph oli kuluttanut puolituntisen pallokentällä (avajaiskilpailuissa, ensi kerran toista vuotta kestäneen poissaolon jälkeen), aloitti hän äkäisen murjotuksen, jota Ralph, puolustellen itseään, katuen, kiusaantuneena turhaan koetti murtaa pitkillä toistetuilla selityksillä, kuinka kaikki tapahtui, kuinka hän ei ollut ehtinyt soittaa hänelle eikä ottaa häntä mukaansa, kuinka päällikkö oli tullut puoli tuntia ennen sulkemisaikaa hänen luokseen ja sanonut: "Kuulkaa, Bascomb, lähdemmekö kilpailuun?" Rouva Bascomb raivostui Ralphiin, nähdessään kuinka tuskaisena hän tarkkasi Lottien kasvoja, kuinka hän hätääntyi huomatessaan niissä tyytymättömyyden varjon, kuinka levoton hän oli, kunnes Lottie suvaitsi leppyä ja jälleen hymyillä. Lottien tarvitsi vain katsahtaa häneen voidakseen hallita häntä, ajatteli rouva Bascomb vihoissaan.

Ja kuitenkin rouva Bascomb sattui näiden myrskyjen, ärtyisyyden ja järjettömyyden puuskien keskivaiheilla näkemään vilahdukselta Lottien toisenlaisena kuin milloinkaan ennen. Hän kulutti tavallisesti lauantai-iltapäivän ulkosalla lapsen kanssa, Ralphin ja Lottien mentyä jonnekin tekemään jotakin, ellei muuta, niin ainakin katselemaan eläviäkuvia. Mutta Ralph ei ollutkaan vapaa eräänä lauantai-iltapäivänä toukokuussa. Hän oli soittanut konttorista, että hänen piti olla ylityössä koko iltapäivä. Se oli aina tervetullutta, koska se tarkoitti lisätuloja. Lottie oli pukeutunut ja lähtenyt kaupungille heti puolisen jälkeen. Rouva Bascomb oli sopinut hammaslääkärinsä kanssa kello kolmen ajasta. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa lapsi mukaan kokoon taitettavissa vaunuissa, jotka hän jaksoi kantaa yksinään portaita ylös ja alas.

Hän saapui juuri ajoissa hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen hän ei koskaan myöhästynyt mistään — mutta lääkäri ei voinutkaan ottaa häntä vielä vastaan. Tavallisesti istuessaan siellä hänen hitautensa viivyttämänä, kun hän oli rientänyt tulemaan ajoissa, hän vaivasi aivojaan morkkaamalla maailman pahanilkisyyttä. Mutta tänä iltapäivänä hänen täsmällisyyttään kohdannut vääryys näytti liukuvan hänen ohitseen pistämättä kipeästi. Hän ei voinut kohdistaa siihen ajatuksiaan. Kummallista! Ehkä se johtui siitä, että pienokainen häiritsi hänen tarkkaavaisuuttaan hämmästyttävällä harrastuksellaan kuviin, ollen siinä paljon edellä iästään. Hammaslääkärin pöydällä lojuvien vanhojen, pehmenneiden aikakauskirjojen joukossa oli muuan risainen kuvakirjakin. Isoäiti hämmästyi nähdessään, kuinka näppärästi pienet kädet kääntelivät lehtiä, kuinka tarkkaavaisesti kirkkaat silmät katselivat hevosien ja kamelien ja sikojen hauskoja kuvia.

"Enpä ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin taitavaa lasta!" ajatteli hän ylpeästi. Ja sitten hän uudesta mielijohteesta hymyili itselleen huvitettuna. Hyväinen aika, hänhän oli ihan samanlainen kuin mautkin hassahtaneet isoäidit.

Hän ajatteli nyt ensi kerran, että hän sentään jossakin suhteessa oli hieman muiden ihmisten kaltainen.

Hän siirsi katseensa hetkiseksi pienokaisesta syrjään. Hammaslääkärin vastaanottohuone oli alakerrassa. Katukäytävä oli juuri hänen ikkunansa edessä. Ryhmä työläistyttöjä seisoi siellä nauttien lauantai-illan suomasta miellyttävästä laiskottelemisesta, jutellen kevyesti ja näyttäen papukaijaparvelta kirkkaanvärisissä hatuissaan ja puvuissaan. Heidän kimeät, sivistymättömät, varomattomat nuoret äänensä kuuluivat avonaisesta ikkunasta sekavina ja hajanaisina joutavan ja tyhmän keskustelun katkelmina.

"Minä sanoin hänelle, minä sanoin: 'Sinun on parasta pitää huolta omista asioistasi!' minä sanoin."

"Hän sanoi minulle: 'Vaaleanpunainen on sinun värisi äläkä sinä milloinkaan välitä siitä, mitä muut sinulle sanovat.'"

"Hän aikoi suuttua, mutta ei voinut silti olla purskahtamatta nauruun."

"Se uusi askel, jonka hän näytti minulle…" "Musta satiiniröyhellys ompeleita pitkin…" "Jos vain kärvennät päät…"

He tirskuivat ja työnsivät päänsä yhteen kuiskaillakseen, purskahtaen sitten kovaan nauruun, heiluen korkeilla kannoillaan, heidän sileiden valkoisten nuorten kurkkujensa taipuessa taaksepäin kuin visertämään rupeavien lintujen kaulat.

Rouva Bascomb näki vilahdukselta erään kasvot, verhojen muodostaessa hetkiseksi puitteet niiden ympärille — kauniit, lapselliset, tyhmät kasvot, jotka olivat ihan kukkuroillaan mielihyvää, jonkun leikkikentälle välitunniksi rientäneen tytön kasvot, jotka olivat täynnä kalliiden, läksyistä vapauttavien minuuttien riemua.

Verho lennähti syrjään. Tyttöjoukko maleksi tiehensä, heidän ääntensä lakatessa vähitellen kuulumasta. Nuo kasvot olivat olleet tutut. Missä hän oli ne nähnyt?

Kah, se tyttöhän oli Lottie!

"Kaikki valmista, rouva Bascomb", sanoi hammaslääkäri avaten oven hänen takanaan. "Olen hyvin pahoillani siitä, että olen antanut teidän odottaa."

Tuntien rouva Bascombin vanhastaan hän lausui anteeksipyyntönsä peläten ja oli iloinen, kun rouva Bascomb ei huomauttanut ollenkaan hänen viipymisestään.

Kotona sinä iltana Lottie oli kummallisempi ja oikullisempi kuin koskaan. Rouva Bascomb, kylvetettyään lapsen, ruokki hänet ja pani hänet vuoteeseen, istuutuen sitten, mitä harvoin teki kotonaan, puoleksi tunniksi lukemaan jotakin kirjaa. Hän ei milloinkaan enää halunnut istua arkihuoneessa iltaisin. Hänelle kuuluva osa talosta oli supistettu tähän pieneen makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi lapsen kanssa. Tänä lämpimänä kevätiltana hän antoi ikkunan ja oven olla auki, että ilma vaihtuisi, ja istuutuen lampun viereen, joka oli käännetty varjostamaan lapsen silmiä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea.

Se oli Kansallisen kasvatusyhdistyksen valiokunnan laatima selostus niin sanotusta itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamistavasta. Herra Kennedy oli antanut sen hänelle ja pyytänyt häntä lausumaan siitä mielipiteensä seuraavassa opettajain kokouksessa. Se oli tapahtunut jo monta viikkoa sitten, mutta hänen väkisin hillitty vihansa, toivonsa ja kärsimättömyytensä olivat tehneet hänet niin hajamieliseksi, ettei hän ollut kyennyt koko asiaa ajattelemaan. Tämän uuden menetelmän väitettiin voivan lyhentää kolmella viikolla vähennyslaskun opettamiseen tarvittavaa aikaa, joten jäisi paljon enemmän tilaisuutta kertomataulun opettamiseen. Sellainen säästö oli luonnollisesti tärkeä.

Kun hän istui siinä koettaen kiinnittää tarkkaavaisuuttaan menetelmän asialliseen, johdonmukaiseen selitykseen, oli hän epämääräisesti tietoinen Lottiestakin, joka harhaili levottomana huoneissa, liikkuen edestakaisin huoneensa ja kylpyhuoneen väliä, läiskien ovia, avaten laatikoita ja paukutellen niitä kiinni. Oli selvää, ettei hän tiennyt, mihin hän oikeastaan ryhtyisi, vaikka talossa olikin suunnattomasti tehtävää.

Kun tätä rauhatonta liikehtimistä jatkui, ihmetteli rouva Bascomb, oliko Ralph ehkä ihmeeksi mennyt kaupungille ilman Lottieta. Hetkisen kuluttua, kun tämä mielijohde kohosi korkeammalle hänen tietoisuuteensa, laski hän kirjansa syrjään ja meni alakertaan muka juomaan lasillisen vettä. Ralph istui arkihuoneessa vaipuneena syvälle nojatuoliin ja piteli, käsivarret levitettyinä leveälle eteensä, sen newyorkilaisen lehden suuria sivuja, jota hän aina halusi lukea pirteiden urheilu-uutisten vuoksi. Rouva Bascomb oli nähnyt hänet tällä tavalla tuhansia kertoja ja nytkin kiinnitti sivumennen huomionsa tähän tuttuun kuvaan. "Hyväinen aika", ajatteli hän. "Ralph onkin kotona! Mikähän minut pakotti ajattelemaan, että hän oli mennyt ulos?"

Itävaltalainen vähennyslaskun opettamistapa palasi heti hänen mieleensä. Hän alkoi muistella muutamia nykyisen luokkansa erityisiä lapsia, joille laskento oli hyvin vaikeata. Huojentaisiko tämä menetelmä todellakin heidän opintojaan?

Hän istuutui vielä kerran lampun ääreen kirja kädessään, unohtaen melkein kokonaan Lottien ja hänen laiskan, tarkoituksettoman häärimisensä. Hiljaisuus.

Oliko yhteenlaskun käsite todellakin helpompi kuin vähennyslaskun, oleellisempi tavallisen lapsen tavalliselle järjelle? Hän muisteli menneiden vuosien opettajakokemuksia, punniten tätä asiaa vakavasti.

Sitten säpsähdytti häntä se vaikutelma, että joku katsoi häneen kiinteästi. Hän käänsi äkkiä päätänsä ja näki Lottien seisovan ovella. Rouva Bascomb taivutti päänsä kumaraan, niin että sopi katsella silmälasien yli, saadakseen selville, mitä Lottie halusi.

"Kysyitkö sinä minulta mitään, Lottie?" sanoi hän.

"Olen seisonut tässä ihmetellen, mitä kirjaa te luette", sanoi Lottie odottamatta.

Hän oli pukeutunut rypistyneeseen aamunuttuun, eivätkä hänen kasvonsa olleet oikein puhtaat. Kotona ei tavallisesti ollut sellaista iltaa, ettei Lottie viettänyt tuntikausia kuvastimen ääressä.

"Mitäkö minä luen", toisti rouva Bascomb hämmästyen aika lailla ja tuskin uskoen, että oli kuullut oikein. Hän katsoi Lottieen ja sitten jälleen kirjaansa. "Tämä on vain Kansallisen kasvatusyhdistyksen toimittama julkaisu itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamismenetelmästä", sanoi hän.

Tällaisen tosiseikan selvällä toteamisella oli ennenkuulumaton vaikutus Lottieen. Hän heilautti käsivartensa päänsä yläpuolelle ja huudahti kiihkeästi: "Ah, hyvä Jumala!" Sitten hän purskahti itkuun ja hyökäten takaisin omaan huoneeseensa läimäytti oven kiinni takanaan.

Rouva Bascomb ei ollut milloinkaan hämmästynyt näin vilpittömästi eikä ikinä joutunut tällaiseen neuvottomuuteen. Tuntui siltä kuin hän olisi kertonut neljä neljällä ja nähnyt sen silmiensä edessä tekevän viisitoista. Ei kannattanut koettaakaan ymmärtää Lottieta — saada selvää hänen tempuistaan. Se oli samanlaista kuin koettaisi ymmärtää kissaa tai koiraa.

Eikä piakkoin olisi enää tarvis sitä koettaakaan.

Tyyntyneenä ja ylenkatseellisena rouva Bascomb jatkoi niiden menetelmien tutkimista, joita itävaltalaisissa kouluissa sovellettiin vähennyslaskun opettamiseen.