XXX
Väinö Nyman translation
Sen läheisempää inhimillistä suhdetta ei ole olemassa kuin potilaan ja hoitajattaren, ei mitään, missä luonteen ominaisuudet tarkemmin paljastuvat. Rouva Bascombin ei tarvinnut hoitaa Lottieta paria kuukauttakaan huomatakseen, että hänellä oli useita täydellisiä väärinkäsityksiä Lottien luonnosta.
Muuan niistä oli erittäin tärkeä. Rouva Bascomb oli pelännyt, että kaikista vilkkaan elämän puolista Lottie enimmin kaipaisi miesten himokasta, miehistä ihailua, joiden kanssa hän laski leikkiä ja naureskeli kadunkulmissa, noiden miesten ruumiillista läheisyyttä, jotka halusivat häntä, ja Ralphin hurmaantumisen tuottamaa kiihoketta. Rouva Bascombista oli tuntunut ainoalta mahdolliselta, johdonmukaiselta päätelmältä Lottien käyttäytymisestä, se että hän oli "hullaantunut miehiin". Tätä puutetta olisi rouva Bascombin hyvin vaikea korvata.
Mutta Lottie paljasti itsensä ihan erilaiseksi niissä loppumattoman pitkissä puheissa, joita rouva Bascomb nyt kuunteli levottoman tarkkaavaisena. Hän ei ollut ennen edes koettanut kuunnella Lottien pitkäveteisiä ja sekavia muistelmia. Mutta nyt, tuskaisesti tarviten kaikki ne vihjaukset, jotka voisi saada potilaansa sisäisestä virikkeistä, hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan vieläpä kyselikin, houkuttaen Lottien puhumaan. Hän oppi tietämään Lottiesta paljon enemmän kuin toistaiseksi voi mihinkään käyttää. Monet tällä tavalla paljastuneet asiat eivät kuuluneet hänen tarkoitukseensa. Ne hän ajatteli heittää syrjään ja kokonaan hylätä. Mutta koska ei voi muististaan tyystin poistaa kerran kuultua ja ymmärrettyä, upposivat kaikki nämä Lottiesta ja Lottien elämästä saadut tiedot hänen tietoisuutensa maljaan, liukenivat siellä hitaasti ja lisäsivät värinsä siihen, mitä siellä oli jo ennestään.
Toistaiseksi rouva Bascomb, kovan hädän pakottamana, tavoitteli vain niitä tosiseikkoja, jotka voisivat opastaa hänet nykyisten vaikeuksien läpi. Tärkein näistä tosiseikoista oli Lottien suhde miehiin. Rouva Bascombin hämmästys oli niin suuri, että se oli melkein eriskummainen, kun hän huomasi, ettei Lottie pitänyt miehistä niinkään paljon kuin hän itse eikä kaivannut heidän seuraansa niin lumottuna kuin hän oli luullut, vaan todellisuudessa vihasi, pelkäsi ja halveksi heitä. Ja pätevistä syistä kylläkin. Monenlaiset ja kuvottavat olivat hänen syytteensä heitä vastaan varhaisimmasta tyttö-iästä alkaen, ja kaikki ne paljastuivat nyt hänen hajanaisissa kertomuksissaan elämästään. Katkera ja vihainen oli se filosofia, jonka Lottie oli itselleen laatinut ensikäden kokemuksista. Säälimättömän ja oikeudenmukaisen murhaava oli hänen käsityksensä heistä: "Vaikka he puhuisivat kuinka hellästi, haluavat he naiselta vain yhtä, ja sitäkin ilmaiseksi."
Siitä rouva Bascombin tunteesta miehiä kohtaan, jota hän oli luullut varmaksi ja myös yleiseksi kypsyneissä, kokeneissa naisissa, ei Lottiessa ollut jälkeäkään. Rouva Bascomb oli uskonut, että kaikki ne naiset, jotka olivat työskennelleet miesten ohella palkatuissa toimissa tai eläneet miesten kanssa samalla tavalla kuin muidenkin kanssa perheessä, tunsivat heitä kohtaan todellisuudessa luonnollista inhimillistä ystävyyden ja kiusaantumisen sekoitusta. Mutta Lottien tunteessa ei ollut mitään ystävyyttä, ja vaikka hän oli kovin katkera, oli sen piilottaminen miehiltä hänen mielestään tarkoituksenmukaista, koska he aina käyttivät hyväkseen kaikkea sitä, mikä paljasti heille hiemankaan todellisia tunteita. Miehet olivat Lottien kannalta yksinkertaisesti sellaisia olentoja, jotka käyttivät naisia hyödykseen, elleivät naiset ehtineet ennen heitä.
Lottie oli jo varhain huomannut, että miehiä kannatti kiduttaa, että heiltä voi saada, tehoamalla heidän aisteihinsa, mutta tyydyttämättä heitä, joukoittain haluttuja esineitä, joita ei voinut saada millään muulla keinolla — makeisia, esimerkiksi, joiden nauttimien kävi Lottielle niin tyrannimaiseksi tottumukseksi kuin opiumin tai morfiinin käyttö niihin langenneille — ja kauniita vaatteita, kuten hän oli kiristänyt Ralphilta vuorottain kiihoittamalla ja vastustamalla, ja tilaisuuksia tyydyttää suurta luontaista laiskottelunhaluaan, lisäksi ihailua… mutta todellisuudessa hän nautti naisten ihailusta enemmän, koska sitä oli vaikeampi saavuttaa ja koska se oli vaateliaampi. Ennen kaikkea hän oli saanut tästä rimpuilemisesta miesten kanssa (eikä mistään muusta lähteestä) elämänsä sen puolen, jota hän enimmän kaipasi eikä lainkaan kyennyt luomaan itselleen — sen tunnelman, että pitäisi olla "jotakin tekemistä", uusia vaikutteita, jotta voisi taistella hirmuista ikävää vastaan, joka täytti yhtä tukehduttavasti kuin myrkkykaasu ja yhtä peloittavastikin Lottien jokaisen peräti joutilaan hetken.
Tarkastellessaan Lottieta ulkopuolelta rouva Bascomb oli luonnollisesti tehnyt sen päätelmän näkemästään, että Lottiella oli kiihkeän aistillinen luonto, joka oli vaatimuksissaan hyvin pakottava. Mutta kun Lottien todellisen olemuksen ääriviivat alkoivat hitaasti paljastua esille hänen sekavasta suulaudestaan, uskoi rouva Bascomb saaneensa selville, että se, minkä hän oli huomannut leimahtavan Lottien silmiin vastaukseksi miesten heränneeseen eläimelliseen katseeseen, ei vähääkään ollut aistien nälkää, vaan kuolettavan avutonta ikävystymistä, jolle kelpasi mikä tahansa lopettamaan tappavan yksitoikkoisuuden ja joka ei kuitenkaan keksinyt muuta käyttökelpoista kuin tämän helposti syttyvän kipinän miesten silmistä.
Vasta sitten rouva Bascomb, kun Lottien toistuvat puheet olivat melkein näännyttäneet hänet, oli saanut selville, että Lottie itsekin oli perin uupunut sen elämän karuudesta ja tyhjyydestä, joka oli ollut hänelle avoinna. Hän muisteli nyt menneitä tapahtumia ja käsitti kaikki hämmästyttävät puuskat — jollaisia olivat esimerkiksi Lottien mieletön pettymys, kun hän ei ollut saanut nähdä joutavaa talvikarnevaalia, hänen tarkoitukseton synkkä kuljeskelemisensa huoneissa harvoina myrskyisinä iltoina, kun hänen huvittamisekseen ei ollut suunniteltu mitään ulkopuolista vaihtelua, hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä, hänen tarrautumisensa jokaiseen ulkonaiseen tapahtumaan, yhdentekevää vaikka mihin, saadakseen siitä puheenaihetta.
Muistellessaan jälleen hirmuista talvikarnevaalin päivää rouva Bascomb tajusi nyt ensi kerran, että silloiset kyyneleet, jotka olivat juovittaneet Lottien jauheen peittämät posket, olivat johtuneet todellisesta epätoivosta.
Sellainen lapsellisuus oli tietysti perin halveksittavaa, mutta hän tiesi nyt tarkasti, että se oli hänelle eduksi. Hän ymmärsi astuneensa pitkän askeleen eteenpäin, kun siten oppi sen välttämättömyyden, että hänen tuli karkoittaa ikävä niin kauaksi Lottien sairashuoneesta kuin ei kukaan ollut karkottanut sitä hänen elämästään, ja hän sai kuin välineen omaan käteensä Lottien kyvyttömyydestä huvitella edes omalla tavallaan.
Hän edistyi joka päivä huomioissaan, jotka koskivat Lottien tottumuksia, ja jokainen uusi huomio hämmästytti häntä, koska hän ei huomannut mitään voimakasta ja ilkeätä vastustettavaksi, kuten oli luullut, vaan hajanaista tyhjänpäiväisyyttä ennenkuulumattomassa määrässä. Se, mitä Lottie kaipasi ja kaikki muutkin ihmiset aina haluavat, sisältyi lopulta siihen, että jotakin tapahtuisi. Ja koska ei mitään tapahtunut Lottien sisimmässä, täytyi jokaisen hänen elämänsä kamalan yksitoikkoisuuden keskeytyksen tulla ulkopuolelta. Mutta ulkopuolisessa maailmassa ne ainoat inhimilliset olennot, jotka vähänkin piittasivat Lottiesta, olivat miehiä, kun heidän aistejaan miellytti hänen ärsyttävä ulkomuotonsa. Askel askeleelta rouva Bascombin järki opasti hänet saamaan miniästään ihan uuden käsityksen.
Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia, vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä, jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään, arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.
Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.
Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan, tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään, johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin… kalliita kekkereitä, jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut. He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi, ennenkuin pääsin koulustakaan… Minä olin näet ikäisekseni niin suuri ja kehittynyt."
Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä, inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi, tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."
Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä", sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin. Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa mies, jonka houkutuksiin todella lankesin… rehellisesti puhuen, ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina haluamaan. Mutta siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti, tarkoitan, asioista… sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on hänen syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."
Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani, ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku kaipaisi minua… enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville, kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka onkin mies."
Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta, että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta… että Lottie oli omasta aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen Ralphin ja Didsin luo.
* * * * *
Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.
Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa, kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa, korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla, että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa, jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti, "mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää tyydyttää Lottien kaipuuta… sillä minä voin tehdä jotakin, mihin miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".
Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?
Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein, ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta… ei vetelehtimistä, ei toimettomia hetkiä… ei ikävyyttä, ei laiskuutta."
Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa hänelle."