← Table of contents
Hänen poikansa vaimo

XXXII

Väinö Nyman translation

Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan, mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen, omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä. Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut (jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta, tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan). Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet… rauhallisia iltoja toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat, jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat melunneet siellä. Niin, hän piti arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat kuuluneet… sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai tarkoitettiinko sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon. Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone suloinen, suloisin koko talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein, ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman, kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta, jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta, koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.

Se olikin nyt varmasti ylellinen. Dids oli aina ylpeä siitä ja äidistään, kun mummo luuli äidin jaksavan niin hyvin, että hän saattoi viedä sinne mukanaan jonkun pienen koulutoverinsa muutamiksi minuuteiksi. Joillakin toisilla tytöillä oli myös raihnaiset äidit, mutta ei kellään ollut niin kivan näköistä kuin äiti oli levätessään heleän silkkipeitteen alla, puettuna hienoon poimuteltuun ja pöyhisteltyyn aamupukuun, jollaisia mummo hänelle aina valmisti, ja nojatessaan lumivalkoisiin, pitseillä reunustettuihin pieluksiin, hänen kauniin mustan tukkansa hohtaessa ja kimallellessa nutturoissa ja palmikoissa, joita mummo osasi niin taitavasti järjestää. Muut pienet tytöt sanoivat hänen näyttävän sellaiselta kuin elävissäkuvissa, ja niin hän näyttikin, minkään rypyn rumentamatta kauniita, sileitä kasvoja — luonnollisesti olivat hänen kasvonsa todellisuudessa hieman liian pyöreät, ja kun hän taivutti päätänsä eteenpäin, ilmestyi hänen leukansa alle suuri lihapussi, mutta, kuten mummo sanoi syynä siihen, miksi äidin kasvoissa ei ollut ryppyjä, oli juuri se, että äiti oli niin lihava. Hänelle olisi ehkä tuottanut vaivaa, jos hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta ja pukeutua mutta sitä ei huomattu milloinkaan, paitsi tuota hänen toista leukaansa, sillä hänen nähtiin aina vain lepäilevän joko vuoteessaan tai sohvalla väljässä puvussaan. Ja se säilytti hänen kasvonsa nuoren näköisenä. Ne olivat ihan erilaiset kuin mummon kasvot, jotka olivat hirvittävän vanhat ja ryppyiset, nahan riippuessa niin irtonaisina ja velttoina laskoksina hänen leukansa alla, ettei Dids mielellään katsellut sitä. Mutta tietysti se oli luonnollista, koska mummo oli jo niin vanha viisiseitsemättä viime syntymäpäivänään vai oliko se viisikuudetta? Dids ei voinut muistaa ihmisten ikää, kun se nousi niin korkealle. Sellaiset ikänumerot olivat hänestä aina samanlaisia, niinkuin biljoona ei tunnu olevan eri summa kuin triljoona. Mitä sitten enää oli väliä, kun ikää oli yli kolmenkymmenen?

Kaikkein enimmän Dids piti äidin huoneen kukista. Aurinkohuone oli kuin ansari… ei, kuinka tyhmä hän olikaan sanoessaan niin! Se oli paljon parempi kuin ansari, se oli kuin keijukaisten palatsi taivaalla. Milloin tahansa mummo salli mennä katsomaan äitiä, odotti Dids hetkisen oven ulkopuolella, ennenkuin aukaisi sen, muistaakseen miltä se näytti. Ja sittenkin se oli aina paljon kauniimpi kuin hän muisti, koska hän ei voinut painaa mieleensä pitkien kultaisten auringonsäteitten kirkkautta eikä kukkateriöiden hienoutta. Dids rakasti terälehtien kauneutta niin kovasti, että se teki hänen päänsä kipeäksi. Hänen oli tapana kumartua niiden puoleen ja tuijottaa niihin, kunnes hänen silmänsä eivät nähneet muuta kuin niiden satiinimaisen täydellisyyden. Kuinka ihmeellistä, että ne olivat eläviä! Se ajatus liikutti aina Didsin mielikuvitusta enemmän kuin mikään muu. Ajatella, että tuo ihanan ihana, hieno kukka oli yhtä elävä kuin hänkin, elinvoiman virratessa edestakaisin hienosti uurretuissa suonissa samalla tavalla kuin hänen oma verensä virtasi edestakaisin ja ympäri hänen omissa suonissaan. Dids tunsi aina olevansa karkea, tylppäsorminen jättiläinen, tuijotettuaan johonkin teriöön kauan aikaa. Se pani hänet toivomaan, että hän voisi puhua hiljempää, kävellä kevyemmin, käsitellä kaikkea varovaisemmin; se soi hänelle sellaisen tunteen kun hän melkein voisi nähdä ilman, kirkkaan, läpikuultavan ilman, joka olisi niin paljon suloisempi katseltavaksi kuin mikään muu, jos vain voisi sen nähdä. Joskus, jos Dids oli katsellut jotakin kukkaa ennen maatamenoaan, hän uneksi, että hän saattoi nähdä ilman, ja se oli paljon suloisempaa kuin päästä taivaaseen.

Kukista he enimmäkseen keskustelivatkin, hän ja hänen äitinsä, kun he jolloinkin puhelivat (sillä enimmäkseen he ratkaisivat arvoituksia yhdessä tai pelasivat korttia), kukista ja siitä, mitä niille tapahtui. Sillä mummo järjesti niin, että siellä aina oli jotakin tapahtumassa joku narsissi availi juuri ryppyisiä valkoisia kukkiaan niin nopeasti, että sen voi huomata, jos vain pidätti henkeään katsoessaan; tai joku tulppaani työnsi esille pitkiä, vahvoja, vihreitä keihäitään niin nopeasti, että äiti sanoi näkevänsä eron niissä joka puolen tunnin päästä; tai joku käenkaali, puuhaten siististi, hiljaa kuihtui ja pudotteli ruskettuneita vanhoja kukkiaan ja availi uusia silkkimäisiä, kirkkaanpunaisia, pitääkseen pienen haivenisen pensaansa heleänä ja iloisena. Kun joku kasvi alkoi käydä ikäväksi, jatkaen vain elämäänsä vanhalla tavallaan, vei mummo sen pois äidin huoneesta joko keittiöön tai arkihuoneeseen ja hoiti sitä niin kauan, kunnes se jälleen oli valmis tekemään jotakin huvittaakseen äitiä. Mummo sanoi, että heidän piti koettaa niin kovasti kuin suinkin saadakseen jotakin hauskaa tapahtumaan äidille kaikkina eri päivinä, koska äiti oli suljettu sisälle.

Mummo olikin taitava järjestämään asiat niin, että jotakin aina tapahtui. Joka päivä hän toi äidille jonkin uuden kirjan kirjastosta tai valmisti hänen pukuaan varten jotakin uutta koreaa tai vei sinne jonkin uuden kukan katseltavaksi tai laatikollisen makeisia syötäväksi. Didsin mielestä se ei ollut ihan oikein, että äiti sai syödä niin paljon makeisia kuin halusi, kun hän, Dids, ei saanut kuin yhden palasen aterian jälkeen, mutta mummo selitti äidin taudin olevan hermosairautta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen ruoansulatuksensa kanssa, ja että olisi väärin, ellei hänelle suotaisi lohdutusta makeisilla. Mummo keksi myös aina jotakin uutta käsityötä äidille, sellaista helppoa lajia, jossa on pitkät pistot, niin että työ edistyi juuri niin nopeasti kuin äiti halusikin, ja kun äiti väsyi siihen, vei mummo sen pois ja teki loput itse, sanomatta ikinä mitään, kun äiti näytteli sitä vierailleen kuin omaa työtään ja he sanoivat: "Ah, kuinka ihania käsitöitä sinä teetkään, Lottie!" Joskus siellä oli jotakin uutta rohdoskaupasta, uudenlaista ihovoidetta tai kynsien kiilloitusainetta. Äiti käytti paljon aikaa kynsiensä hoitoon, ja ne olivatkin aina kauniit. Toisinaan taas huvitettiin äitiä uudella korttipelillä, ja hän piti niistä peleistä, joita voi pelata yksin. Tai mummo keksi ihan uuden kampaustavan äidille, joka oli siitä mielissään melko kauan, ja se antoi vieraille jotakin puheenaihetta.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kuinka mummo aina voi ajatella jotakin uutta äidille. Mutta sehän oli luonnollista, koska äiti oli hänen oma tyttärensä… vai isäkö olikin mummon poika? Dids ei milloinkaan muistanut sukulaisuussuhteita. Ja mitä sillä olikaan väliä, koska perheen kaikki aikaihmiset olivat toisilleen sukua tavalla taikka toisella.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings