XIV
Väinö Nyman translation
Rouva Bascomb oli usein kysynyt itseltään levottomana, mille kannalle hänen olisi parasta asettua, jos… kun… Hän pelkäsi, ettei hän voisi teeskennellä hämmästystä, koska oli niin monta kertaa miettinyt kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joilla se voisi tapahtua, ettei mikään niistä voinut olla hänelle tuntematon. Ja Ralphin mielestä se varmaankin olisi omituista, ellei hän hämmästyisi.
Mutta sen tapahtuessa hän huomasikin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä tarkkaavaisuudesta, jota Ralph hänelle osoittaisi. Se selvisi hänelle sinä hetkenä, jolloin hän maanantai-iltapäivänä avasi oven ja näki Ralphin seisovan siellä lapsi sylissään, kasvot kalpeina silmien leimutessa.
Hänen ilmeensä ja sekin, että hän oli siellä siihen aikaan päivästä, säikähdytti häntä niin, että hän huusi kuin ei olisi ennakolta tiennyt hänen vastaustaan: "Voi, Ralph! Mitä on tapahtunut?"
"Lottie on mennyt tiehensä", tiuskaisi Ralph käheällä äänellä. "Karannut. Lähtenyt sen Boschin mukana, joka kerran vieraili täällä hänen luonaan. Hän lähetti sanan konttoriin, että minun piti tulla kotiin heti, koska lapsi jäisi muuten yksikseen. Ja kun tulin tänne, oli täällä kirje häneltä."
"Ah, Ralph!" huusi hänen äitinsä, jonka polvet horjuivat. Hän vaipui istumaan, suunnaten katseensa tarkkaavaisesti pojan kasvoihin. Miltä kannalta Ralph tämän asian ottaisi?
Ralph luuli äidin huudahduksen johtuneen myötätunnosta ja torjui sen raa'asti. "Pyh, minä en välitä siitä!" sanoi hän hurjasti. "Sinun ei tarvitse luulla sen merkitsevän minulle mitään. Antaa hänen mennä!"
Hänen äitinsä kalpeat, säikähtyneet kasvot näyttivät hämmästyttävän häntä, tekevän hänet toivottomaksi. "Hyvä Jumala, äiti" sanoi hän vihaisesti. "Sinun on täytynyt huomata, millainen helvetinmoinen erehdys se oli. Millainen hölmö, millainen kirottu ääliö mies sentään voi olla!"
Hänen äitinsä nautti hänen sanoistaan kuin nektarista. Hän tunsi rintansa kohoilevan rajusti ja alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut. Se oli siis lopussa, uskomaton painajainen oli haihtunut. Hän oli hengissä päässyt sen läpi. Eikä Ralph välittänyt koko asiasta, ei ollut ennenkään välittänyt. Hän oli saanut Ralphin takaisin jälleen, oman Ralphinsa. Ja hänellä oli lapsi, Johnin pojantytär. Vuosia aukeni hänen eteensä ja niiden kultainen portti helisi.
"Ah, Ralph", huudahti hän jälleen, kyynelien virratessa poskille. "Rakas poikani, rakas poikani!"
Ralph oli hänen poikansa jälleen, vapautunut siitä saastaisesta tilasta, joka oli pannut hänet näyttämään niin halveksittavalta ja erottanut heidät molemmat säädyllisistä ihmisistä, säädyllisistä elämäntavoista, ja voisi aloittaa kaikki uudestaan, poika parka, elää niin, että olisi kunniaksi sekä itselleen että hänelle. Hän tunsi entisen äidinrakkautensa palaavan yhtä puhtaana kuin hän koskaan oli sitä tuntenut.
"Rakas, rakas poikani!" huusi hän kyyneltensä läpi ja astui kiihkeänä Ralphin luo. "Äitisi on täällä luonasi. Me voitamme sen kyllä yhdessä ja unohdamme kaikki. Jokainen unohtaa sen pian. Ja meillähän on lapsi. Hän on jättänyt meille lapsen." Hän kiersi käsivartensa Ralphin ja pienokaisen ympärille, puristaen heitä molempia rintaansa vasten. Hän rakasti poikaansa sanomattomasti senvuoksi, ettei tämä välittänyt Lottien karkaamisesta.
Ralph seisoi jäykkänä ja kylmänä hänen syleilyssään, ja hän tunsi… mitä hän tunsikaan? Jotakin, mitä heidän toisiaan koskettavat ruumiinsa ilmoittivat hänelle, jotakin, mitä ei ollut huomannut hänen kasvoissaan eikä kuullut hänen äänessään, jonkin hänen ruumiistaan tulleen viestin, joka ei mennyt aivojen läpi — jotakin, mitä hän hetkistä myöhemmin kieltäytyi myöntämästä tunteneensa. "Anna minulle lapsi", sanoi hän. "Sinun pitää mennä yläkertaan pesemään kasvosi ja kätesi. Se tekee sinulle hyvää." Sillä pari polttavaa kyyneltä oli vierähtänyt Ralphin silmistä ja juovittanut hänen kalpeat poskensa.
Ralphin mentyä hän ajatteli: "Hän on yksinkertaisesti ihan suunniltaan äärettömästä huojennuksesta. Se on luonnollisesti hermostuttava järkytys, kuten ainakin suuri muutos. Minun täytyy valmistaa illallinen tavallista aikaisemmin. Hän on ruoan tarpeessa."
Kun Ralph tuli alakertaan, lähetti rouva Bascomb hänet takapihalle lapsen kanssa, joka jo tähän aikaan alkoi seisoskella yksinään ja astua muutamia askelia. Hän itse ryhtyi hääräilemään keittiössä ja ruokasalissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavankaan lattiaan, ja hän uskoi voivansa yhdellä ainoalla ponnahduksella hypätä tuolin tai pöydän yli. Sellainen hurja helpotus oli peloittava. Ei ollut ihmekään, että Ralph näytti järkkyneeltä. Ei olisi hyvä sallia hänen puhua siitä liian paljon, vaan suunnata hänen ajatuksensa rauhallisiin, iloisiin tulevaisuuden suunnitelmiin.
"Tulevaisuus!"… Tämä sana pani pasuunan soimaan hänen sydämessään. Hän ja Ralph ja lapsi. He voisivat nyt sanoa häntä Joannaksi, nimittää häntä oikealla nimellään. He saisivat pitää hänet kokonaan itseään varten, rakastaa, kasvattaa ja kehittää häntä kuin mahdollisuuksien rikasta puutarhaa, jollainen hän oli. Kaikki hänen omat kokemuksensa kasvattajana ja äitinä voitaisiin nyt panna kehittämään hedelmiä rakkaassa lapsessa, Johnin pojantyttäressä…
"Tule, Ralph", huusi hän, "illallinen on valmis".
Sellainen illallinen! Saada syödä ateriansa väittelyittä ja juoruitta, ilman pitkiä mutkallisia kertomuksia viimeisten elävienkuvien juonesta, tarvitsematta hermostuneesti pelätä selittämättömiä äkillisiä vihanpuuskia, ilman loppumattomia, epäjohdonmukaisia juttuja tuntemattomista ja halveksittavista arki-ihmisistä, jotka kuuluivat Lottien menneisyyteen! Oli uskomatonta, kuinka suurta mielihyvää rouva Bascomb tunsi katsellessaan korkeassa tuolissaan istuvaa lasta, joka söi tyynesti eteensä pantua terveellistä, ravitsevaa ruokaa, rimpuilematta minkään aiheettoman tyhmän vallattomuuden takia ("Kas niin, mamman pikku tytönkin pitää saada säilykkeitä, jos hän vain haluaa.") tai joutamatta ilman syytä äkillisen ankaruuden uhriksi ("Voi, sinä ilkeä pieni tenava, kuinka sinä kehtaat sotkea sylisi tuolla tavalla! Ihan tulen sairaaksi katsellessani sinua. Istu suorana siinä, tai minä näytän sinulle. Enpä ole milloinkaan nähnyt mokomaa ruokotonta lasta.")
Rouva Bascomb koetti nyt parhaansa mukaan pitää keskustelua tyynenä ja rauhallisena eikä maininnut Lottieta, vaan puheli lapsen reippaista, hullunkurisista pikku tempuista. Hän pani lapsen yhä uudestaan toistamaan kaikki sen tuntemat sanat, ja kun hän kuuli sen liittävän pari sanaa yhteen tehdäkseen niistä lauseen, huudahti hän kuin se olisi jotakin ihmeellistä.
"Vauva kuuma", sanoi pienokainen selvästi kuin ilmaistakseen, miksi oli sylkenyt suustaan ensimmäisen lusikallisen lientä.
"Kuulehan, Ralph", sanoi hänen isoäitinsä, "minä en muista milloinkaan kuulleeni noin nuoren lapsen kyenneen…"
Ralph sanoi puuromaisella äänellä: "Missä hän on voinut seurustella sen miehen kanssa? Ei ainakaan kadulla. Siitä olisin kyllä kuullut puhuttavan."
Kun hänen äitinsä pelokkaasti katsoi häneen, tiuskaisi hän vihaisesti: "Eipä silti, että minä välittäisin siitä! Jos mies vain on sellainen, jollaisista hän pitää."
"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hänen äitinsä. "Me emme syö mitään jälkiruokaa tänä iltana. Meillä ei ole kummallakaan ruokahalua. Sinun pitää leikkiä lapsen kanssa vähän aikaa, ja minä suoritan askareet. Vuode on meille nyt paras paikka. Me olemme enemmän itsemme kaltaisia aamulla."
Mutta nopeasti puuhatessaan keittiössä hän ajatteli, ettei hän milloinkaan voisi tuntea itseään enemmän kaltaisekseen kuin nyt. Niin, hän oli oma itsensä kerran vielä, oltuaan kuukausia kuin täynnä kipeitä ruhjehaavoja.
Riemun aallot vyöryivät huoneeseen, hukuttaen hänet ja taas kohottaen ylös. Lottie oli mennyt matkoihinsa. He eivät näkisi häntä milloinkaan enää. Ralph oli hänen omansa vielä kerran, ja hänet voitiin nyt muovailla hyödylliseksi, kunniaa tuottavaksi mieheksi, kuten hän aina oli suunnitellut. Ja hänellä oli lapsikin. Hänen lapsensa nyt. Johnin oma Japsi.
"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lauloi hän hiljaa sydämessään, niellen iloiset kyynelensä. Häntä järkytti se vanhurskas tapa, kuinka Jumala lopulta oli toimittanut hänelle palkinnon. "Tämä on kuin Jobin historia", ajatteli hän hartaasti. "Jumala koetteli minua saadakseen nähdä, voinko kestää."
Hän pesi, ripusti rievut kuivamaan ja väännettyään valon sammuksiin meni ruokasalin läpi arkihuoneeseen. Hän ei ollut sieltä kuullut mitään ääntä vähään aikaan, arvaten siitä lapsen käyneen uniseksi, ja näkikin hänen nyt nukkuvan sikeästi isänsä sylissä. Ralph istui jäykkänä suoraselkäisellä tuolilla, tuijottaen lapsen pään yli vastapäiseen seinään. Kun hänen äitinsä astui sisään, ei hän vähään aikaan liikahtanutkaan. Mutta sitten hän säpsähti, katsoi äitiinsä omituisesti, melkeinpä odottavasti kuin ei aluksi olisi käsittänyt, kuka hän oli. Toinnuttuaan siitä hän sanoi pudistaen uhmaavasti päätänsä ja hartioitaan: "Minä istuin tässä ajatellen, kuinka hyvä asia se on, että hän on mennyt matkoihinsa." Hän puhui kovemmin kuin oli tarpeellista pienessä huoneessa ja jatkoi samanlaisella kimakalla äänellä: "Me olisimme vain hieroneet toisemme vereslihalle. Onpa tosiaan mukavaa, että se nyt on lopussa!"
Hänen äänessään oli kaikua siitä sanattomasta viestistä, jonka äiti oli saanut häntä syleillessään, ja se herätti jälleen levottomuutta. Rouva Bascomb otti nukkuvan lapsen hänen sylistään ja sanoi: "Sinun on nyt parasta mennä nukkumaan, Ralph. Mielenliikutus on varmaankin väsyttänyt sinut kokonaan."
"Kenet? Minutko?" sanoi Ralph kovaa. "Ei likikään! Se ei merkitse minulle mitään, sanoinhan jo sinulle. Hän on mennyt jonkun omaan lajiinsa kuuluvan miehen mukana."
"Sinun on parasta mennä vuoteeseen, Ralph", toisti hänen äitinsä levottomana.
"Ehkä niin…" vastasi Ralph epäröiden.
He menivät yhdessä yläkertaan. Kello puolikymmenen aikaan talo oli niin pimeä ja rauhallinen kuin jokainen siellä nukkuisi yhtä sikeästi kuin lapsikin.
Mutta Mary Bascomb ei nukkunut. Tämä hetki oli liian kallis. Sen voimakas maku korvasi sapen, jolla hän oli elänyt. "Makeammat hunajaa ja mesileipää…" Hän ei voinut edes levätä vuoteessaankaan makuuasennossa. Kiihkon valtavat tyrskyt olisivat tukehduttaneet hänet, jollei hän olisi ollut pystyssä vastustamassa niitä. Hän nousi istualleen. Mutta sekään ei riittänyt. Hän siirtyi seisomaan lattialle lämpimänä varhaiskesän yönä ja tunsi huoneen äkkiä täyttyvän intohimon nousuvedellä. Yö, koko yökään ei olisi tarpeeksi pitkä pakottaakseen hänet uskomaan tähän riemuun, muuttaakseen sen osaksi hänestä itsestään.
Jokin sen uusi puoli juolahti hänen mieleensä alituisesti, muuan mitätön, mutta merkityksellinen, heitettynä sikinsokin yhteen — kylpyhuone. Hän löi kätensä yhteen ilosta ajatellessaan, että hän nyt saisi pitää kylpyhuoneen siistinä jälleen. Hän aikoi nousta päivänkoitteessa ja ennen kouluun lähtöä heittää roskalaatikkoon kaikki kuvottavasti tuoksuvat valmisteet, jokaisen tölkin ja pullon ja purkin ja punaiseksi tahritun rievun. Ennenkuin Ralph heräisi aamulla, olisi hän heittänyt menemään ja polttanut kaikki Lottien kauttakulun taloon jättämät merkit.
Sitten hän aikoi uudestaan maalauttaa talon, hankkia uudet seinäpaperit ja korjauttaa tuolit. Uudet verhot. Uudet kuvat seinille. Vaikka hänen pitäisikin ottaa rahoja pieneltä säästökassatililtään, tahtoi hän sisustaa talonsa uudestaan, puhdistaa sen valmiiksi uutta elämää varten. "Sillä kas, talvi on ohi, sade on lakannut ja päättynyt, ja laulun aika on koittanut."
Hän meni ikkunan ääreen, nojaten päätänsä siihen, ja katsoi pilvisen kesäkuun yön pimeyteen. Hän ajatteli: "Ellei Ralph todellakaan tahtonut lukea asianajajaksi, sai hän luonnollisesti valita jonkun toisen ammatin. Mutta hän oli tahtonut sitä, ennenkuin Lottie tarrautui häneen ja muutti hänet. Hän oli tahtonut sitä todellakin. Sillä ei ole väliä, mitä hän nyt sanoo. Ja hän tahtoisi jälleen." Hän tiesi voivansa taivuttaa Ralphin siihen uudestaan. Hän tiesi, kuinka poikaa oli hoideltava, vähän kerrallaan, pakottamatta häntä tiukasti. Hän ei voisi vastustaa tasaista painostusta. Hän haluaisi taas lukea asianajajaksi. Hänen perheeseensä kuuluvat miehet olivat aina olleet asianajajia. Koko se heidän elämänsä rakennus, jonka hän oli niin loistavasti suunnitellut, kohosi jälleen raunioistaan.
Entä sitten lapsi — pikku Joanna — jonka kanssa nuori isä saattaisi leikkiä, rakastaen häntä, ja josta hänen isoäitinsä voisi pitää huolta!
Ollen yksinään pimeässä huoneessa rouva Bascomb tunsi toisen riemun musertavan vuoksen lähestyvän. Hän tarttui ikkunanpieleen. Ilo virtasi juhlallisesti pimeästä hänen ylitseen. Lottie oli mennyt tiehensä.
"Kun tuuli käy sen päällitse, ei häntä ole, eikä hänen sijansa häntä enää tunne." Ralph oli vapaa ja hänen omansa vielä kerran. Ja nyt oli hänelläkin tuollainen lapsi, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan, Johnin lapsi, jollainen Ralph ei ollut koskaan ollut — nyt hänen oma lapsensa yhtä paljon kuin hän olisi ruumiillisesti kantanut lasta oman rintansa alla.
Riemun hyökyaalto laskeutui hitaasti alemmaksi ja tyyntyi vähitellen. Hänen mieleensä juolahti vähäpätöisempiä asioita: kuinka hauskaa oli jälleen olla kotinsa valtiaana, elää säädyllisesti ja hupaisasti, mennä kaupungille iltaisin, tavata ystäviänsä tarvitsematta kavahtaa heidän sääliään, pitää Ralphia vierellään ja taas saada hänestä kunniaa.
Hän näki tämän kaiken yhä uudestaan, näiden riemuisten tuntien vieriessä eteenpäin, joista jokainen oli täynnä hänen palkintoaan. Sitten hän laskeutui pitkälleen, ruumiin vapistessa väsymyksestä ja sielun ahmiessa jumalten ruokaa. Viimeisten kuukausien kärsimykset terästivät hänen näkynsä tulevista vuosista sellaiseksi haltiotilaksi, ettei hän ollut tuntenut moista milloinkaan ennen. Ei nuoruudessaankaan, ei avioliittoaikanaankaan hän ollut tuntenut tätä voimakasta, elinvoimaista kaukonäköisyyttä, kärsimätöntä päivänkoiton odottamista, jotta voisi nousta sen mukana ja aloittaa elämänsä.
Se oli niin unen kaltaista, ettei hän ollut varma siitä, oliko hän nukkunut, mutta nyt hän lepäsi kuunnellen, milloin kello löisi. Hetkisen kuluttua se tapahtuikin. Kaksi kertaa. Niin, hänen oli täytynyt nukkua hieman. Puoliyö oli jo aikoja sitten ohi. Hän nousi, astui lapsen kehdon luo ja polvistui sen viereen, painaen otsansa kevyesti pieniä sormia vasten. Muuan raamatunlause juolahti hänen mieleensä:
"Ja Herra kostaa minulle vanhurskauteni jälleen, puhtauteni jälkeen hänen silmiensä edessä."
Hän ajatteli näiden sanojen olevan rukousta.
* * * * *
Hiljaiselta, tyhjältä kadulta kuului nopeita, kiiruhtavia, eripitkiä, melkein juoksevia askelia. Ne kääntyivät taloon johtavalle kujalle ja kiiruhtivat sitten portaita ylös kuistille.
Avain kilahti pääoven lukossa.
Rouva Bascomb oli lyyhistyä lattialle, sormien tarrautuessa kehdon puiseen kaiteeseen. Hän uskoi näkevänsä unta; varmaankin hän vielä oli vuoteessaan. Niin, tämän täytyi olla painajainen, koska hän tunsi oikeata aiheetonta kauhua ja painajaisen kaltaista kykenemättömyyttä liikkumaan.
Pääovi aukeni ja sulkeutui.
Kylmää hikeä tihkui hänen ruumiistaan, virraten poskille ja liimaten yöpuvun kiinni hänen ihoonsa.
Nopeat askelet kiiruhtivat yläkertaan pimeässä ja sitten Ralphin huoneeseen. Senkin ovi aukeni ja sulkeutui.
Rouva Bascomb vaipui pitkälleen lattialle, ikäänkuin kaikki hänen ruumiinsa luut olisivat irtautuneet liitoksistaan.
Mutta hetkisen kuluttua hän kuuli Ralphin äänen jylisevän niin vihaisesti, ettei koskaan ennen ollut kuullut sentapaista — se ei ollutkaan enää ihmisen, vaan eläimen karjuntaa. Sen petomainen raivo tuotti hänelle ihanaa nautintoa.
Hän nousi taas polvilleen voimakkaana, pirteänä, ja rukoili. Ah, tällä kertaa hän todellakin rukoili, huutaen apua, kirkuen äänettömästi Ralphille, sinkauttaen tahtonsa hiljaa pimeyden läpi karkoittamaan vihollista.
Hän kuuli nyt Lottien itkevän kiihkeästi, puhuvan epätoivoissaan. Ralphin ei pitäisi antaa hänen puhua. Älä salli hänen puhua, Ralph! Voi, hyvä Jumala, paaduta Ralphin sydän! Ralph! Hän on tullut takaisin vain senvuoksi, ettei toinen mies hänestä huolinut. Tartu häntä niskaan ja lennätä hänet ulos talosta. Ei, ei, älä koske häneen! Älä salli hänen koskea itseesi! Ah, hyvä Jumala, minä olen luottanut Sinuun, älä salli hänen hylätä minua kuolemanhetkenä. Ralph, huuda jälleen raa'alla hirveällä äänelläsi. Lyö häntä! Aja hänet pois! Miksi sinä vaikenet?
Sillä sieltä ei kuulunut muuta ääntä kuin Lottien kiihkeää nyyhkytystä ja puhelua. Miksi Ralph ei ollut taittanut hänen niskaansa, ennenkuin hän ehti avata suunsa!
Lottien ääni yhä nyyhkyttämässä… puhumassa… rukoilemassa… yhä vain puhumassa, rukoillen, hellytellen… sitten mumisten…
Hiljaisuus. Ei enää mitään.
Rouva Bascomb lojui lattialla pimeässä kuin riepu. Sitten pimeyden ja hiljaisuuden läpi tunki heikko ääni hänen lihansa läpi sydämeen asti kuin viiltävä teräs: Lottien hermostunut naurahdus.