XIX

Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti omiinsa.

Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren, kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä. Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti tehtaantyttöjä ja -poikia.

Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään, etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.

Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin… Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker, Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson… se oli kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.

Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.

Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan yläpuolelta.

Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:

"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön mukaamme!"

"Ja tässä on hänen mummonsa."

"Mitä sinä ajattelet siitä?"

"Eikö se ole merkillistä?"

"Emme olisi osanneet sitä ajatellakaan."

Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne, Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."

He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi, että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"

"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.

Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"

"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin kummallisesti hänen sylissään.

Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa, hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat. Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja varuillaan.

"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."

"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."

"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb vasten tahtoaankin.

"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."

Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.

Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää. Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet. Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.

"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski esille juhlapukuni äidin tietämättä."

"Minä näen sen", sanoi rouva Bascomb. "Puku onkin hyvin kaunis."

Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen käsivartensa rouva Bascombin syliin.

"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä esineillä, joita siellä on."

"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."

Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä, kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"

"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä käytät?" kysyi hän.

"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."

"Enkö minäkin saisi liimata sillä jotakin?"

"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä, jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä. Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"

"Mistä jättiläisestä?"

"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."

"Mikä se Jaakko Jättiläistentappaja oli?"

"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on, minä kerron senkin sinulle."

Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen, nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne, kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen: nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva Bascombia.

"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä, kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle. "Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"

"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois renkaasta.

"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää äitiänsä, vai mitä, Dids?"

"Kyllä", vastasi lapsi hajamielisesti, kilistellen avainnippua.

"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."

"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"

Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran hieman ujolta.

"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"

Lapsi näytti melkein näkymättömästi pudistavan päätänsä.

"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie, suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me lupasimme hänelle, että…"

Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.

"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä on, Dids. Sinä olet lääkärinä."

Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä, likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.

Jotakin juolahti Mamien mieleen juuri nyt, kun hän siirsi katseensa lapsesta entiseen opettajaansa, joka näytti kauhistuttavan puhtaalta raudanharmaassa, hyvin sopivassa puvussaan ja tahrattomassa liinakauluksessaan. Oma kouluaika muistui hänen mieleensä ja pani hänet nauramaan. "Kuulkaahan nyt, rouva Bascomb, minä tunnen teidät. Älkää puhdistako häntä älkääkä tehkö mitään muutakaan, koska hänen mammansa saa siinä tapauksessa kaikki ilmi. Minä en tahdo paljastaa hänen omaisilleen, että meidän on tapanamme ottaa hänet mukaamme. Teidän pitää jättää hänet sellaiseksi kuin hän nyt on. Minulla on hänen vanhat vaatteensa ja kenkänsä täällä mukanani, ja me puemme ne hänen ylleen palatessamme Gilmanvilleen. Teidän pitää jättää hänet yhtä tahraiseksi kuin hän nyt on, muutoin joudumme rettelöön. Lottie on kyllä hyväluontoinen, mutta hän joutuu helposti suunniltaan sattuessaan sellaiselle tuulelle… uskokaa vain minua…"

"Minä en koskekaan häneen", lupasi rouva Bascomb katsoen pienokaiseen.

Kun he lähtivät matkaan yhdessä, kysyi hän iloisella äänellä: "Tahtoisitko sinä, että kertoisin sinulle sadun nyt heti kävellessämme eteenpäin? Osaan erään hyvin mukavan kiltistä, pienestä räätälistä, joka tappoi seitsemän kärpästä yhdellä lyönnillä voileivälleen ja sai sitten jälkeenpäin kokea kaikenlaista jännittävää."

Pienokainen nyökkäsi ja heitti päänsä taaksepäin, voidakseen katsoa isoäitiä kasvoihin hänen puhuessaan.

He olivat lopettaneet tämän sadun päästessään rouva Bascombin huoneeseen, ja kun hän istuutui ja otti lapsen syliinsä, kysyi hän: "Mistä sadusta sinä nyt pitäisit?"

"Voi, en minä tiedä", sanoi tyttö epämääräisesti, hengähtäen syvään tyytyväisyydestä. Hän kiersi toisen käsivartensa rouva Bascombin kaulaan ja nojautui häneen.

"Millaisista saduista sinä enimmän pidät?" kysyi rouva Bascomb. "Keijukaissaduistako? Vai sellaisistako oikeista saduista, joissa kerrotaan oikeista lapsista?"

"Millaisia ne keijukaissadut ovat?" kysyi lapsi.

Rouva Bascomb vaikeni hetkiseksi. "Etkö ole milloinkaan kuullut kerrottavan keijukaisista, kultaseni?" kysyi hän hiljaa.

Pienokainen pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa olivat niin vakavat kuin hän olisi syyllinen. "Minä en ole koskaan ennen kuullut mitään satuja", sanoi hän. "Rouva Flacker kertoi minulle vain kerran, kuinka hänen pieni poikansa oli polttanut kätensä melkein poikki."

Heidän silmänsä kohtasivat jälleen toisensa pitkässä, syvässä katseessa.

Rouva Bascomb mutisi umpimähkään: "No niin, luuletko sinä pitäväsi saduista?"

Lapsi nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä." Mutta kumpikaan ei ajatellut, mitä oli sanonut. Lapsen silmät avautuivat yhä suuremmiksi. Hänen herkkäpiirteinen suunsa värähteli, ja äkkiä hän purskahti niin äänekkääseen, katkeraan itkuun, että kyynelet valuivat virtanaan hänen kalpeille, likaisille poskilleen. Itkiessään hän kiersi yhä lujemmin käsivartensa rouva Bascombin kaulaan.

Hänen isoäitinsä ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän ei kysynyt lapselta itkun aihetta eikä koettanut hillitä nyyhkytyksiä. Liikutetun keski-ikäisen henkilön avuttomaan tapaan hän sieppasi vain nenältään silmälasit, joiden takana hänen omat silmänsä olivat täyttyneet kyynelillä, laski ne äkkiä pöydälle ja kiertäen molemmat käsivartensa lapsen ympärille puristi häntä lujasti ja hellästi.

Pienokainen, joka ilmeisesti itki niin katkerasti kuin vain taisi, painoi päänsä isoäidin rintaa vasten ja kaivautui kiinteämmin ympäröivien käsivarsien syleilyyni.

Hänen päänsä yläpuolella oli pidätetyn itkun irvistys vääntänyt rouva Bascombin kasvot kummallisen näköisiksi. Mutta hän ei itkenyt. Hän istui tyynesti paikallaan pidellen lasta, kunnes hänen omaa rauhallisuuttaan oli virrannut pieneen hänen sylissään lepäävään olentoon.

Lapsi lopetti itkunsa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja suoristautui, hieroen nyrkeillä silmiään. "Sinä lupasit, että saisin liimata joitakin särkyneitä esineitä yhteen", sanoi hän tuttavallisuuden ja varmuuden tyynnyttämällä äänellä.

Hän katsoi isoäitinsä kasvoihin ja hymyili nyt ensi kerran.

Rouva Bascomb haukkoi ilmaa kuuluvasti huohottaen. Mutta hän sanoi heti vakavan iloisella äänellä: "Niin minä lupasinkin. Ja nyt minä näytän. Me liimaamme yhdessä paljon särkyneitä esineitä kokoon."

* * * * *

Kello viiden aikaan rouva Bascomb katseli auton jälkeen, heilutellen nenäliinaansa vastaukseksi pikku käden huiskutukseen. Hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin milloinkaan ennen Harristowniin tulonsa ja Ralphin naimisiinmenon jälkeen… ehkä tyynemmäksi kuin syntymästään saakka. Eikä hänen tietoisuudessaan ollut kuitenkaan muuta kuin varmuus, että hänen elämäänsä oli tullut käännekohta ja että hänen edessään oli uusi tie, joka vei jonnekin — hän ei tiennyt minne.

Hänen järkensä nousi sitä vastaan kiihtyneenä ja tarttui häneen koettaen temmata hänet takaisin tyhmyydestä, jos hän koettaisi saada aikaan jotakin, minkä hän itsekin tiesi mahdottomaksi. Mutta hän oli nähnyt liian paljon järkeilyn avuttomuutta. Olihan olemassa toinenkin ratkaisu kysymyksiin, joihin kiusattu järki ei kyennyt vastaamaan. Omituista, ettei hän ollut ajatellut sitä ennen.

Hän käänsi selkänsä järjelle ja poikkesi päättävästi uudelle polulle.

III osa