XXXIII
Väinö Nyman translation
Dids piti luistelemisesta, ja koska mummo hyväksyn kaikki pirteät ulkoilmaleikit, varattiin hänelle aina aikaa siihen. Mummo oli saanut selville, että muuan Harristownin N.N.K.Y:ssä palveleva nuori neiti osasi luistella kauniisti, ja niin kauan kuin jää kesti, tuli hän Gilmanvilleen kaksi kertaa viikossa antamaan Didsille ja muutamille muille hänen koulutovereilleen luistelutunteja. Se oli äärettömän hauskaa. Dids piti talvesta luistelun vuoksi, mutta hän piti kesästä ja keväästä ja syksystäkin, koska kaikkina näinä vuodenaikoina oli niin monenlaisia huvituksia. Didsin päivissä ei todellakaan ollut tarpeeksi tunteja niille huvituksille, joissa hän tahtoi olla mukana.
Mutta ehkä hän sittenkin piti luistelemisesta kaikkein enimmin. Hänen mielestään se oli melkein yhtä ihana kuin lentäminen, ainakin tuhat kertaa parempaa kuin käveleminen, kops, kops, kops, toisen jalan siirtyessä nykäyksittäin toisen edelle — sellaista kovaa työtä — ja miljoona askelta astuttavana, ennenkuin pääsi mihinkään. Tämän viheliäisen kompuroimisen rinnalla oli kerrassaan erilaista vaivattomasti liukua eteenpäin yhdellä luistimella haaveellisessa pyyhällyksessä, jonka luistelija voi muuttaa säännölliseksi ympyräksi vain kallistamalla ruumistaan toiselle syrjälle — ympäri siinä mentiin kuin sukeltava lintu ja päästiin juuri samaan paikkaan, josta oli lähdettykin. Sitä ei oikeastaan tiennyt, mikä niin voimakkaasti ja nopeasti työnsi luistelijan jäätyneen lammikon toiselle reunalle ja jälleen takaisin. Se tuntui käyvän kuin itsestään.
Dids ajatteli joskus päiviään kuin ne olisivat sellaisia ympyröitä. Kun nousi vuoteesta tuntui siltä kuin liukuisi pois jonnekin, pyörisi ympäri ja kiitäisi nähtävästi hyvinkin kauas, ja kuitenkin yön tullessa sai huomata olevansa jälleen turvallisesti ja terveenä samassa paikassa, mistä oli lähtenytkin liikkeelle, riisumassa samoja vaatteita, jotka oli pukenut ylleen, ja valmiina menemään samaan mukavaan vuoteeseen, josta oli aamulla karannut lattialle.
Mummollakin oli ympyränsä, jonka hän kiersi joka päivä, mutta hyvin erilainen kuin Didsillä. Ja äidilläkin, vaikka hänen ympyränsä oli niin pieni. Mutta se oli yhtä selvästi näkyvissä, ja Dids tunsi kaikki sen sileät kaarteet yhtä hyvin kuin omansakin.
Se alkoi ensimmäiseksi aamulla, kun mummo meni sulkemaan äidin ikkunan ja sytyttämään tulta. Noin vuosi sitten, kun Dids oli ollut kahdeksan tahi yhdeksän vuotias, mummo oli muurauttanut sinne uunin, koska (sanoi hän) leimuava takkavalkea ilahdutti niin suuresti kaikkia potilaita. Äiti kääntyi mielellään vuoteessaan toiselle kyljelleen voidakseen katsella kirkkaita liekkejä ja kuunnella tulen iloista rätinää. Kun huone hetkistä myöhemmin oli lämmennyt, huusi mummo Didsille ullakkokerrokseen, että nyt oli hänen vuoronsa, sillä kuta vanhemmaksi Dids tuli, sitä enemmän antoi mummo hänen auttaa äitiään. Dids sääli niin äiti-raukkaansa, että mielellään palveli häntä. Kun mummo kutsui, kietaisi Dids ylleen aamunuttunsa, pisti tohvelit jalkaansa, kiiti portaita pitkin alas toiseen kerrokseen, kaatoi lämmintä vettä äidin kauniiseen heleänpunaiseen pesuvatiin ja laittoi saippuan, pesuvaatteen ja pyyheliinan kuntoon. Sitten tuntien itsensä tärkeäksi, hän seisoi vuoteen vieressä ojentaakseen äidilleen eri esineet sitä mukaa kuin hän tarvitsi ja pitääkseen käsikuvastinta niin, että äiti voi kiinnittää pitseillä reunustetun aamumyssynsä suoraan. Tällä välin mummo valmisti aamiaista.
Sitten Dids palasi yläkertaan omaan huoneeseensa pukeutumaan ja kampaamaan tukkaansa (sillä mummo oli opettanut hänet pitämään huolta itsestään hänen vielä ollessaan hyvin pieni, ja siihen aikaan, kun hän oli kaksitoistavuotias, hän osasi kammata tukkansa paremmin kuin kukaan muu). Valmistettujen herkkujen tuoksu ilmoitti hänelle, milloin mummo toi äidin tarjottimen, ja se kiidätti hänet alakertaan omalle aamiaiselleen. Sitten mummo laittoi äidin kuntoon siksi päiväksi, jollakin tavoin puolittain puetuksi väljiin silkkivaatteisiin ja kauniisiin pieniin silkkitohveleihin. Mummo oli oikein tuhlaavainen äidin tohveleihin nähden. Hän osteli yhtä mittaa uusia. Didsistä tuntui, että hänellä oli niitä kymmeniä pareja: kiiltäviä, sininahkaisia, mustia samettisia, turkisreunusteisia, tupsureunaisia, kaikki korkeakantaisia ja kapeakärkisiä. Äiti piti juuri sellaisista, ja mummo sanoi, että koska hän ei milloinkaan kävellyt eivät hänen jalkansa menneet pilalle, vaikka hän käyttikin sellaisia kenkiä kuin halusi. Tuollaiset kauniit tohvelit huojensivat niin suuresti äidin mieltä. Hän kohotti aina niin paljon aamupukunsa helmaa, että toinen jalka näkyi, eikä se ollutkaan ihmeellistä. Ne olivat yhtä kauniit kuin silkkisukkaiset vahajalat kenkäkauppojen ikkunoissa.
Sitten mummo ja isä siirsivät äidin hänen sohvalleen ja työnsivät sen aurinkohuoneeseen, ja mummo toi hänelle kauniin, punaiseksi kiilloitetun laatikon, joka oli täynnä pieniä tölkkejä ja putkia ja harjoja ja tikkuja. Siinä oli äidin pukeutumistarpeita, kaikkea, mitä voi kuvitella: neljän- tai viidenlaista ihovoidetta, haihtuvaa, kutistavaa ihoa vahvistavaa, kaksoisleukaa vähentävää; erityistä ainetta kulmakarvoille ja viidettäkymmentä mainiota keinoa käsien ja kynsien kaunistamiseksi. Äiti näytti aina niin onnelliselta ja pirteältä alkaessaan latoa sairasvuodepöydälle kaikkia näitä pieniä "hassutuksia", kuten Didsin isä niitä nimitti. Noin neljännestä vaille yhdeksän tuli vanha rouva Rader auttamaan äitiä, jos hän tarvitsi, kun isä meni työhönsä ja Dids ja mummo pukivat ylleen päällystakkinsa mennäkseen kouluun.
Äidiltä kului aikaa, kuten hänen oli tapana sanoa, puoli yhteentoista saakka joka aamu pukeutumisensa viimeistelyssä. Siitä ei kukaan voisi selviytyä lyhemmässä ajassa, jos tahtoi tehdä sen kunnollisesti, sanoi hän. Mutta silloin hän olikin jo melkein väsyksissä siirtämisestä ja hieromisesta ja kiilloittamisesta ja siistimisestä. Äidin oli niin vaikea pitää käsivarsiaan ylhäällä niin pitkää aikaa. Hän kertoi heille usein, että hänen täytyi laskea kynsiviila kädestään viisitoista tai parikymmentä kertaa voidakseen lepuuttaa käsivarsiaan, ennenkuin lopetti kynsiensä hoitamisen aamuisin. Äiti kiinnitti niin mielellään huomionsa sellaisiin asioihin — kuinka usein puhelin oli soinut sinä aamuna, kuinka monta autoa oli kiitänyt katua pitkin yhden- ja kahdentoista välillä. Hänen oli tietysti vielä vaikeampi kohottaa käsivartensa niin, että hän voi järjestää tukkansa, ja hän oli usein ihan lopussa, sanoi hän, kun vihdoinkin sai kaikki valmiiksi. Äiti-raukka, hänellä ei ollut lainkaan voimia, kuten hän sanoi. Pieninkin ponnistus oli liian vaikea hänelle.
Noin puoli yhdeltätoista tai yhdeltätoista hän siis oli tavallisesti valmis lepäämään ja torkkumaan tunnin verran, ellei aamupostin tuomassa lehdessä sattunut olemaan erittäin kiihoittavaa luettavaa. Mummo oli tilannut kolme newyorkilaista lehteä äidille, sellaisia, joissa oli enimmin värillisiä kuvia ja muuta erikoista ja kuitenkin tuskin salli Didsin katsella ainoatakaan niistä. Tosin hän ei sanonut, ettei Dids saanut, mutta hän järjesti asiat niin, ettei se käynyt päinsä. Mummolla oli mitä kummallisimpia mielipiteitä. Didsin kärsivällisyys loppui useinkin hänen oikkujensa vuoksi.
Mutta sitä Dids ei voinut kieltää, että hänen oli hauska syödä puolista mummon kanssa, sitten kun äidin tarjotin oli viety yläkertaan. Mummo ei ollut lainkaan ikävä, vaikka hän suotta hätäilikin niin paljon, kuten ainakin vanhat ihmiset. Dids toivoi silloin tällöin, että mummo panisi hieman enemmän huomiota pukuihinsa. Hän ei milloinkaan hankkinut itselleen mitään uutta, vaan käytti yhä samaa vanhaa ompelijattaren valmistamaa pukua. Siihen melkein ilmestyi reikiä, ennenkuin hän kävi ostamassa uuden. Entä hänen hattunsa? Äiti sanoi joskus ettei hän voinut ymmärtää, mihin mummo tuhlasi kaikki rahansa, — hänellä oli rahaa pankissa, ja hän sai parempaa palkkaa kuin isä, tarvitsematta tuhlata rahojaan kenenkään muun tarpeihin kuin omiinsa. Äiti sanoi näyttävän siltä kuin hän voisi hieman hellittää ja hankkia itselleen vähän tyylikkäämpiä vaatteita.
Dids ei kuitenkaan oikeastaan välittänyt siitä, kuinka mummo pukeutui. Mitä niin vanhan ihmisen olikaan väliä? Hän ei olisi ollut Didsistä mummon näköinen, ellei olisi käyttänyt tuollaista tummaa, yksinkertaista mummohattua. Ja hän piti sentään mummosta oikein paljon. Toiset tytöt eivät uskoneet häntä, mutta hänestä oli hupaista oleskella mummon läheisyydessä. Vaikka hän olikin niin vanha ja hätäilevä, halusi Dids oleskella hänen seurassaan melko paljon. Puolista syödessään heillä olikin hyvin hauskaa yhdessä. Mihin ikinä Dids sattui olemaan innostunut juuri silloin — postimerkkien kokoomiseen tai erilaisiin polkkatukan muotoihin tai luistelemiseen tahi sanaleikkeihin tai kirjoituskilpailuun koulussa tai viimeiseen Dickensin kirjaan, jota hän parhaillaan lueskeli — mitä tahansa se oli, mummo oli yhtä innoissaan kuin Dids. Hänellä oli aina myös oma mielipide asiasta. Dids ei milloinkaan juorunnut mummolle, mutta useinkin hän odotti, kunnes mummo ehti lausua mielipiteensä jostakin, ennenkuin päätti, mille kannalle itse asettuisi. Eipä silti, että hän aina oli samaa mieltä mummon kanssa. Useinkin hän päinvastoin puhui eri suuntaan — vaikkapa vain jostakin pienestä yksityiskohdasta. Mutta sittenkin Didsistä aina tuntui kuin hänen pitäisi kuulla, mitä mummo ajattelisi jostakin asiasta, ennenkuin hän oli varma omasta mielipiteestään — ainakin tähän saakka, kun hän oli kaksitoista vuotias.
Mummo tiesi enemmän sanaleikkejä kuin kukaan muu ja osasi lausua paljon runoja suoraan muistista ja kertoa kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhanaikaisista tavoista, kun hän oli ollut pieni tyttö. Heiltä molemmilta ei milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Heidän kielensä olivat toimessa yhtä mittaa, ja kuinka he sitten nauroivatkaan! Mummo nauroi kuin mies, ihan hohottavasti, niin ettei hänen kanssaan voinut olla nauramatta. Ja Didsistä nauru oli hauskaa.
Niin pitkistä kahdenkeskisistä puheluista mummo tiesi luonnollisesti kaikki, mitä tapahtui Didsille, niin että hän voi aloittaa jonkin jutun keskeltä, tarvitsematta selittää alkua, kuten oli tehdä pakko isälle. Hänen olisi pitänyt selittää vielä enemmän äidille, mutta kun äiti ei tiennyt mitään Didsin elämänvaiheista, ei juuri kannattanut kertoa hänelle mitään, eikä Dids sitä koskaan yrittänyt. Muuten äidin vointi ei ollutkaan kyllin hyvä, jotta hän olisi voinut paljon harrastaa sairashuoneensa ulkopuolisia tapahtumia. Isä sanoi haluavansa kuulla jotakin Didsin kouluelämästä, mutta hänen piti aina laskea lehtensä syrjään kysyäkseen: "Kuka se neiti Drummond oikein on?" vaikka oli miljoonia kertoja kuullut koulun soitannonopettajasta. Tai: "Maltahan hieman, mitä harjoitusta sinä tarkoitat?" Ja se hidastutti asioita niin ja sen selittämiseen kului Didsiltä niin paljon aikaa, että kun hän pääsi takaisin siihen, mitä oli tapahtunut, hän oli menettänyt koko intonsa. Isällä ei koskaan ollut niin paljon harrastusta aluksi. He eivät päässeet kovinkaan pitkälle.
Mutta mummon kanssa sai aina käydä suoraan asiaan: "Se näytelmä, jota kahdeksas luokka harjoittelee, — niin, Lorina Sheldon ei sittenkään saa näytellä siinä Rowenan osaa." Tai: "Siellä lammen rannalla tuli sama suuri koira luoksemme ja leikki taas kanssamme." Mummo tiesi, kuka Lorina Sheldon oli, ja hänelle oli entisestään tuttu tuo iso hauska koirakin, joka leikki heidän kanssaan heidän luistellessaan. Niin, ateriat olivat mummon seurassa hyvin hauskoja.
Iltapäivällä tuli joko vanha rouva Rader takaisin, tai se sattui olemaan jokin noista kolmesta päivästä, jolloin siivoojatar tuli sinne, niin ettei äiti jäänyt yksikseen, kun Dids ja mummo kävelivät kouluun yhdessä. He eivät useinkaan palanneet kotiin yhdessä puoli neljän aikaan, vaikka Dids vapaina iltapäivinään tavallisesti menikin mummon luokkahuoneeseen katsomaan, oliko mummo jo valmis lähtemään. Jos siellä oli vain muutamia ihmisiä odottamassa, istuutui Didskin odottamaan. Mutta useinkin oli mummon pöydän ympärillä niin suuri ihmisryhmä, että hän jätti sikseen. Joskus oli mukavaa istua siellä ja kuunnella, mutta useimmiten se tuntui Didsistä väsyttävältä, eikä hän voinut käsittää, miten ihmeessä mummo voi sietää noita kummallisen näköisiä naisia, joiden puvuissa ei ollut mitään tyyliä ja joilla usein oli likanaamainen lapsi mukanaan, Didsistä näytti kuin heillä aina olisi jokin kovanonnen loru kerrottavana mummolle, ja mummo kuunteli heitä silti hartaasti, ikäänkuin parhaimpia ystäviään. Voi, kuinka he jaksoivatkaan jauhaa asioita! Dids oli jo haukottelemaisillaan leukansa sijoiltaan, kun mummo näytti vasta saavan suuvuoron.
Se oli muuan mummon väsyttäviä menettelytapoja. Ei kukaan toinen opettaja sietänyt jankkaavia äitejä, sillä tavalla kuin mummo. Dids toivoi usein, että mummo oppisi ajamaan heidät tiehensä, yhden joka minuutti, niinkuin neiti Slocum, hänen oma opettajansa, seitsemännellä luokalla. Neiti Slocum väittelikin siitä usein mummon kanssa ja sanoi, että hän totisesti oli ansainnut palkkansa opetettuaan koko päivän, vaikkei häneltä puijattaisikaan sitä pientä huvia, josta hän ehkä sai nauttia niinä siunattuina päivinä, kun ei ollut opettajienkokousta. Eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi lisätä tunteja työpäiväänsä vain senvuoksi, ettei rouva Wienerschnitzel tullut toimeen herra Wienerschnitzelin kanssa. Mitä se häntä liikutti, oli neiti Slocumin tapana kysyä mummolta. Puhumattakaan siitä, että mummo piti huolta kaikista koulutalon kasveista lepoaikanaan. "Teidän kasvinne ovat aina hyvässä kunnossa", sanoi neiti Slocum. "Miksi ette tyydy siihen? Miksi vaivaudutte hoitamaan muidenkin kasveja? Jättäkää vanhat sananjalat käpristymään ja kuihtumaan, elleivät muut opettajat kastele niitä." Mummo oli valmis vastaamaan tähän, että hän piti kasvien hoitamisesta eikä voinut katsella niitä kuihtuneina, koska hän hyvin tiesi, mitä niille oli tehtävä.
"Muuta kiitosta ette siitä saakaan!" sanoi neiti Slocum, näpsäyttäen sormiaan. "Muut opettajat saavat siitä kunnian osakseen. Kukaan ei edes tiedä teidän sitä tekevän."
Tähän mummolla ei näyttänyt olevan erityistä vastausta. Mutta hän kiiruhti silti heti hoitamaan kukkia. Tietysti ajatteli Dids, kun mummolla ei milloinkaan ollut mitään, mitä oikeastaan voi nimittää hauskuudeksi tai huviksi, varsinkaan niin vanhalla iällä, eivät nuo ylimääräiset työtunnit ehkä riistäneetkään häneltä mitään samalla tavalla kuin nuorelta ja kauniilta neiti Slocumilta. Ehkä mummo pitikin siitä. Aikaihmisestä ei voinut sanoa mitään varmaa — he pitivät niin kummallisista asioista, erittäinkin tuollaiset vanhat, jos he muuten pitivätkään mistään samalla tavalla kuin Dids. Kun sitä oikein ajatteli, täytyi sen kai johtua siitä, että mummo mielellään piti jokaista luomakunnan jäsentä niskoillaan, muuten hän ei sallisi sitä.
Ehkä he vaivasivat häntä senvuoksi, ettei hän milloinkaan näyttänyt väsyvän kuuntelemaan. Siinä oli omituista — hänen kasvonsa näyttivät usein hirveän vanhoilta ja harmailta ja ryppyisiltä, ja joinakin päivinä olivat hänen hartiansa niin kumarassa kuin hänet olisi taivutettu sellaiseen asentoon, mutta kun hän katsoi johonkuhun, eivät hänen silmänsä näyttäneet milloinkaan väsyneiltä. Ei lähimainkaan niin väsyneiltä kuin neiti Slocumin silmät usein.
Vaikka Dids näin nurisi siitä, että muut ihmiset vaivasivat mummoa niin paljon, ei se hämmästyttänyt häntä. Hän itsekin kiiruhti aina silloin mummon luo, kun sattui jokin kiusa. Kun tuli jotakin vaikeuksia, kiiruhti jokainen päätä pahkaa rouva Bascombin luo, ja niin teki hänen pojantyttärensäkin. Olipa hyvin mukavaa, ajatteli Dids usein, että perheessä oli tuollainen vanha ihminen, niin vanha, ettei mikään enää yllättänyt eikä peloittanut häntä tai ole hänelle liikaa. Dids luuli sen johtuvan mummon vanhuudesta, niin ettei enää ollut väliä sillä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se antoi Didsille ainakin sen varmuuden, että hänellä oli jotakin, mihin tarpeen vaatiessa voi turvautua, vaikka enimmäkseen hän tietysti ei tarvinnut sitä lainkaan kuluttaessaan nopeasti puuhaisat, iloiset päivänsä, ajattelematta mummoa, paitsi kun huokaili hänen pikkumaisuutensa takia kynsien ja hampaiden hoitamisessa.
Monina iltapäivinä, kun hänellä oli jotakin määrättyä tekemistä koulun loputtua, Dids ei edes katsahtanut mummon huoneeseen, lähti vain suoraan toimittelemaan asioitaan, soittotunnille tai koulun laulukuoron harjoituksiin tai jääpallokilpailuun urheilukentälle, tai ehkä oli sinä iltapäivänä mentävä tanssikouluun, johon mummo hänet oli pannut, kun hän nyt oli suuri kaksitoistavuotias tyttö.
Lauantai-aamuisin saattoi ryhmä hänen tovereitaan, seitsemännen luokan tyttöjä, matkustaa Harristowniin raitiovaunussa ja pitää äärettömän hauskaa N.N.K.Y:sen uima-altaassa uimaopettajan johdolla. Mummo oli jollakin tavalla saanut toimeen, että hekin pääsivät sinne, vaikka olivat Gilmanvillen eivätkä Harristownin tyttöjä. Dids muisteli kuulleensa mummon asuneen jonkun aikaa Harristownissa, ja hänen vaikutuksensa N.N.K.Y:een oli ehkä peräisin niiltä ajoilta. Mummon valta oli toisinaan hyvin mukava asia.
Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan suomaa nautintoa.
Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset, äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.
Se tuntui sujuvan ihan itsestään.