XVIII

Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea, vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.

Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa, uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla. Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.

Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää. Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä, joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne mielenliikutukset, joihin hän kykeni?

Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta. Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden, uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.

Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla, jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä. Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla, jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta hän olisi milloinkaan voinut tehdä?

Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin, vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?

Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä: "Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"