XXXI

Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen, sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa raajarikkouttaankin.

"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet, salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."

Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle. "Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on…" Joskus se hyväksyttiin, mutta useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää, että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.

Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään. "No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku, jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."

"Eikö se tehnyt lainkaan kipeää?" kysyi Lottie.

"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei ollutkaan."

"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti, mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.

"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".

"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain haluan maata."

"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus. Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua muutamia askelia? Minä autan sinua."

Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena, pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen. Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden. Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika… minä en voi kohottaa jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut? En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä hieman… voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"

Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin, että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."

Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa vasten kuin itkevä lapsi.

Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä, kasvot harmaina ja yrmeinä.