XXXVIII

Ralph oli ollut sanomalehtityössä kahdeksan vuotta, ennenkuin rouva Bascombin mieleen hiipi hitaasti, melkeinpä salavihkaa, muuan kuvitelma sellaisesta mahdollisuudesta, että hän ehkä sittenkin vielä voisi pelastaa itselleen muutamia elinvuosia, että hän vielä saisi viettää muutamia harvoja tunteja omassa vapaudessaan, kenenkään odottamatta mitään palveluksia hänen puoleltaan. Näinä kahdeksana reportterivuonna oli Ralphin ansaitsemiskyky yhtä mittaa lisääntynyt. Hän sai hyvän palkan Harristown Heraldisia ja oli vilkkailla selostuksillaan kilpailuista perustanut niin taitavan reporterin maineen, että hänen kirjoitelmiaan luettiin valtakunnan muissakin osissa. Tämä merkitsi, että suuremmat Buffalon ja Clevelandin lehdet tilasivat häneltä silloin tällöin kirjoitelmia sunnuntaipainoksiinsa ja antoivat hänelle tehtäväksi matkustaa sen piirikunnan tärkeimpiin urheilutilaisuuksiin. Sellaisesta työstä, vaikka se olikin säännötöntä, maksettiin hyvin, ja koska he elivät yleensä hyvin vaatimattomasti, oli se melkoisena lisänä heidän tuloihinsa. Ralph ajatteli uskollisesti kaikkien näiden ylimääräisten rahojen olevan lisäyksiä perheen tuloihin eikä omiinsa. Hän kulutti hyvin vähän itse, ja nähtävästi sydämellisin hänen elämänsä monista uusista huveista oli se, että hän saattoi tuoda kotiin rahaa äidilleen käytettäväksi vaimonsa ja pienen tyttärensä hyödyksi. Hän oli oikein hyvä heille kaikille, kolmelle naiselleen; hän rakasti hellästi Didsiä ja oli hyvin ylpeä siitä, että Dids kuului koripallo- ja uimarijoukkueihin, aina antelias, ystävällinen, hyväntuulinen ja säästelemätön lahjojen antaja. Mutta hän sai tietysti oleskella vain vähän heidän seurassaan, koska hän liikkui kotinsa ja Harristownin välillä niin säännöttömästi, ollen usein myöhään ulkona ja nukkuen sitten myöhään seuraavana aamuna. Silloinkin, kun hän oli ruumiillisesti kotonaan, syöden samassa pöydässä kuin hekin, hän oli usein oikeastaan hyvin kaukana, kuunnellen kuitenkin iloisesti hymyillen heidän jaaritteluaan, olematta liian hajamielisen näköinen, mutta saattoi ponnahtaa keskellä jotakin heidän lausettaan tuoliltaan pystyyn ja syöksyä puhelimeen.

He tiesivät yhtä vähän siitä elämästä, jota nämä puhelinkeskustelut edustivat, kuin hänkin heidän elämästään. Kun hän tuli takaisin, sanoi hän usein tunnollisesti: "Anteeksi, äiti (tahi Dids tai Lottie), mutta mistä sinä äsken puhuit? Tarkoitukseni ei ollut keskeyttää, mutta satuin juuri muistamaan, etten ollut vielä ilmoittanut Fergusonille, että aion matkustaa Rochesterin autokilpailuihin." (Tai Oneontan otteluun tai Columbuksen jalkapallokilpailuihin.) Mutta tällainen katkennut keskustelu uusiintui harvoin, eikä hänkään sitä huomannut. Jonkun ajan kuluttua sitä ei huomannut kukaan muu kuin hänen äitinsä. Ralphin suhde perheeseensä oli kaikissa tapauksissa samanlainen kuin muidenkin saman kadun varrella asuvien hyvien huoltajien suhde omiin perheisiinsä.

Bascombit olivat vihdoinkin sopeutuneet hyväksyttyyn kaavaan, ja heidän gilmanvilleläiset naapurinsa lakkasivat heistä puhumasta paitsi ylimalkaisesti. Ralph Bascomb sai kiittää onneaan, sanoivat ihmiset (vasta nyt he alkoivat nimittää häntä herra Bascombiksi), että hänen äitinsä oli hänen luonaan suorittamassa talousaskareita ja hoitamassa hänen raajarikkoista vaimoaan; mutta toiselta puolen se tietysti oli myös rouva Bascombille hyvä asia, että sellainen järjestely toimitti hänelle kauniin kodin. Muutoin hän oli ihan yksinään maailmassa ja oman onnensa nojassa, mikä aina oli kovaa naiselle, kuten jokainen tiesi.

Ja kuinka reipas tyttö Dids Bascombista näytti kasvavan, huomauttivat hänen naapurinsa nähdessään hänen kävelevän ohi pitäen sileää, hyvin harjattua, tummaa päätänsä komeasti pystyssä. Hän oli luokkansa johtaja korkeakoulussa, ensimmäinen tyttö, joka milloinkaan oli valittu siihen asemaan korkeammilla luokilla. Gilmanvilleläiset olivat mielellään puhelleet siitä metelistä, jonka ilkeimmät pojat olivat nostaneet senvuoksi, etteivät he muka voineet sietää tyttöä johtajanaan. He olivat uhanneet keskeyttää Didsin johtaman ensimmäisen luokkakokouksen, ja kaupungin asukkaat toistivat huvitettuina ja kunnioittaen sitä juttua, kuinka Dids oli lannistanut heidät toisella kädellään, toisen ollessa niin sanoaksemme sidottuna hänen selkänsä taakse — kuinka tarmokkaasti hän kokouksen edellisenä päivänä oli järjestänyt ja valmistanut niitä poikia, jotka olivat hänen puolellaan, ja kaikkia tyttöjä, ja kuinka pelottomasti hän oli hyökännyt vastapuolueen johtajien kimppuun heti, kun he olivat aloittaneet metelin. Hän oli karkoittanut heidät ulos kokouksesta, ennenkuin he olivat ehtineet vetäistä henkeäänkään, ja sitten tyynesti johtanut kaikkia muita, pannen kaikki asiat mainioon kuntoon kokeneen vanhan johtajan tavalla. Kaikki oli ohi ja lykätty toistaiseksi, ennenkuin vastapuolue ehti oikein koota voimiaan. Hän oli tosiaan näppärä, tämä Dids Bascomb. Gilmanvilleläiset olivat ylpeitä tästä pitkästä tytöstä, jolla oli iloinen suopea sana jokaiselle, sillä hänen päässään ei ollut ainoatakaan arastelevaa hiusta ja hän tunsi kaupungin jokaisen asukkaan, mustan ja valkoisen, suuren ja pienen. Hänessä ei ollut mitään hölynpölyä, vaan kaikki oli reilua. Mainio toveri, jos kukaan. Puolet kaupungin tytöistä koetti matkia hänen tyyliään. Kaikki saattoivat katsella Dids Bascombin puhtaita merimiespuseroita, matalakantaisia kenkiä ja villasukkia joka kadunkulmassa, ja niitä käyttivät ne tytöt, jotka tahtoivat näyttää hänen kaltaisiltaan. Mutta ei ainoakaan heistä, sanoivat gilmanvilleläiset miehet tavallisesti, voinut matkia sitä tapaa, kuinka hän katsoi jokaista suoraan silmiin. Eikä kellään ollut Didsin hymyä, joka tunkeutui hänen kirkkaan suoran katseensa läpi kuin auringonsäde. Jokainen ihastui Didsiin, kun hän hymyili. "Odottakaahan vain, kunnes Dids pääsee valtion yliopistoon", sanoivat gilmanvilleläiset, "niin hän näyttää yhtä ja toista. Hän todistaa siellä, että pienetkin kaupungit voivat yhtä hyvin kuin suuremmatkin lähettää tyttöjä, joista tulee johtajia." Mutta Gilmanvillessä tuntuisi epäilemättä hyvin tyhjältä hänen lähdettyään. Pienet lapset kaipaisivat häntä ja kaikki muutkin.

Sillä Dids aikoi tietysti lähteä valtion yliopistoon. Rouva Bascomb suunnitteli myös hänen lähtöään, koska siitä osaksi riippui hänen oma vapautensa. Hän oli nykyään yhtä paljon syrjässä Didsin kuin Ralphinkin elämästä ja tiesi koko loppuiäkseen joutuvansa Gilmanvillessä näkymättömiin Didsin lähdettyä suurempaan maailmaan. Hän ei voinut tehdä mitään sen enempää Didsin hyväksi. Eikä Ralphinkaan. Ja nyt, kun Ralphilla oli rahaa, hän saattoi palkata jonkun muun tekemään Lottielle kaikki palvelukset, taitavan hoitajattaren, joka oli tottunut kroonilliseen raajarikkoisuuteen (sillä Lottie oli nykyään jo ehdottomasti ja auttamattomasti vuoteen oma) ja voisi hoitaa Lottieta entistä paremmin. Ja jos hän suorittaisi Didsin yliopistomenot, olisi Ralphilla tarpeeksi rahaa hoitajattaren palkkaamiseen.

Tämä ajatus, että hän ehkä saisi heittää taakan hartioiltaan, oikein huimasi häntä. Hän ei nyt ikävöinyt kateutta herättävää koreaa asuntoa hienoine kylpyhuoneineen ja virheettömän esteettisine saleineen, missä hän voisi tarjoilla teetä valiokunnille. Nykyään hän haaveili vain hiljaisuudesta… ja itseään ympäröivästä tyhjyydestä. Pienestä makuuhuoneesta (hän ei halunnut edes tietää, kuinka se olisi kalustettu, kunhan siellä vain olisi vuode), mihin hän voisi raskain askelin laahustaa koulun loputtua, missä hän saattaisi tuntikausiksi vaipua siunattuun tyhjyyteen kaikesta siitä, mikä oli niin kauan aikaa ärsyttänyt häntä. Sinne ei tulisi keitään vieraita; hänen ei tarvitsisi päättää mitään kenenkään puolesta; hänen ei olisi pakko näyttää myötätuntoiselta kenenkään toisen mielialalle; hänen ei tarvitsisi punnita aineellisen elämän miljoonia kertoja uusiintuvia pulmia; hänen ei täytyisi varoa ilmaisemasta äänensävyllään kuolettavaa väsymystä; hänen ei tarvitsisi valaa harrastusta ja myötätuntoa ja tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa melkein tyhjästä varastostaan. Sillä hän tunsi sydämensä käpertyneen väsymyksestä. Se pelkkä mahdollisuuskin, että hän ehkä vielä voisi elämänsä aikana nauttia rauhallisesta kaudesta, pani hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja raukeaksi huojennuksesta.

Hän puhui siitä Ralphille ja huomasi hänet, kuten hän aina oli nykyään, hyvin ystävälliseksi, hyvin suostuvaiseksi kaikkiin hänen haluamiinsa järjestelyihin, ollen samalla mittaamattoman matkan päässä hänestä. "Haluaisitko todellakin, äiti, muuttaa yksiksesi asumaan jonnekin Harristownin täysihoitolan pieneen huoneeseen?" kysyi hän sellaisen täysikasvuisen henkilön järkevällä äänellä, joka koettaa saada lasta tajuamaan puolivalmiin suunnitelman epäkäytännöllisyyttä. "Sinähän muistat", sanoi hän varoittavasti, "kuinka yksinäiseksi tunsit itsesi koettaessasi sitä muutamia vuosia sitten".

Rouva Bascomb ei keksinyt tähän mitään vastausta, vaan mutisi ainoastaan: "Minä olenkin nyt paljoa vanhempi, kuusikymmenvuotias ensi syntymäpäivänäni." Tämä ei kuulunut lainkaan asiaan, mutta hän tiesi Ralphin tarkkaamattoman korvan hyväksyvän sen vastaukseksi sille, mitä hän oli sanonut.

"No niin, äiti, mitä hyvänsä sinä itse vain haluat", sanoi Ralph myöntyväisesti. "Ja minun mielestäni onkin vallan oikein, että joku hoitajatar rupeaa pitämään huolta Lottiesta. Kuten sanoit, hänen tilassaan tapahtuu niin vähän muutoksia. Enkä minä voi käyttää rahojani sen parempaan kuin sinun ja Lottien ja Didsin hyväksi."

"Sinä olet hyvä poika", sanoi hänen äitinsä hiljaa.

Sitten hän lisäsi mietittyään hetkisen: "Meidän on parasta olla puhumatta tästä Didsille, kunnes asia on vähän varmempi. Suunnitelmista ei kannata puhua, ennenkuin on päätetty."

"Juuri niin", myönsi Ralph tavalliseen hajamieliseen tapaansa saadessaan luovuttaa kaiken päätösvallan hänelle.

* * * * *

Mutta kun hän puhui siitä Lottielle…

Hän oli luullut, että kaikki yllätykset, joita Lottie voi tuottaa, olivat menneisyydessä. Vuosikausia oli heidän keskinäinen suhteensa käynyt yhä tasaisemmaksi sitä mukaa kuin tottumusten graniittiset muurit kohosivat Lottien elämän ympärille päivä päivältä yhä korkeammiksi ja tukevammiksi. Lottie oli näyttänyt tyytyväiseltä, kun hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin sairashuoneen tapausten pientä luodetta ja vuoksea — aterioitaan, lääkärin käyntejä, ruokahalunsa ja unensa vaihteluita, pieniä raajarikkoiselle sopivia hommiaan, keskipäivän vieraiden tuloa ja tulematta jäämistä, viimeisen varkauden tutkimisen edistymistä, murhia, newyorkilaisten lehtien selostuksia avioeroista ja kotipukujen uusinta kuosia. Tässä säännöllisyydessä ei ollut mitään, mitä taitava hoitajatar ei voisi toimittaa yhtä hyvin kuin hänen anoppinsa, ja juuri sitä koetti rouva Bascomb selittää huolellisesti ja toistellen, kun hän ensi kerran puhui aikomuksestaan vetäytyä pois perhe-elämästä.

Mikään ei antanut rouva Bascombille pienintäkään varoitusta sen myrskyn puhkeamisesta, joka alkoi, kun Lottie vihdoin ymmärsi suunnitelman. Lottien entisistä purkauksista ei mikään ollut kiihkeydessä vetänyt vertoja sille hysteeriselle hirmumyrskyille, joka nyt sai hänet valtaansa. Hän itki niin hirveästi, puhui niin hurjasti toivostaan saada kuolla heti, uhkasi niin kiihkeästi tehdä jotakin kauheata, jos hänet jätettäisiin yksikseen, että rouva Bascomb, avutonna omassa graniittimaisessa tottumuksessaan pitää miniäänsä rauhallisena mihin hintaan hyvänsä, ei osannut muuta kuin taputella Lottien kättä niinä väliaikoina, jolloin sai sen kiinni hurjien huitoilujen lomassa, ja silittää takaisin kohdalleen silkkipeitteet, jotka Lottie työnsi syrjään uhatessaan laahautua ikkunaan ja heittäytyä maahan.

"Kas niin, kas niin, ei puhuta siitä enää", mumisi rouva Bascomb epätoivoissaan. "Ajatellaan nyt jotakin muuta."

Voimakkaampi kuin mikään muu hänen mielessään oli hänen hämmästyksensä. Miksi Lottie oikeastaan riehaantui? Mikä pani hänet käyttäytymään noin? Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut oikein ymmärtänyt, että hänelle hankittaisiin ihan oma hoitajatar, joka palvelisi häntä koko ajan, lukisi hänelle ja seurustelisi hänen kanssaan, niin, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi oleskella yksinään, kuten usein nykyään.

Rouva Basccmb päätti odottaa, kunnes Lottie tyyntyisi, kunnes hän ehtisi perehtyä suunnitelmaan tarkemmin, ennenkuin siitä hänelle jälleen puhuttaisiin. Sillä häh ei aikonut vähääkään luopua omasta suunnitelmastaan. Miksi hän luopuisikaan?

Mutta joka kerta, kun hän koetti uudestaan, Lottie suli kyyneliin. Hän ei sallinut rouva Bascombin päästä ensimmäisiä sanoja pitemmälle selityksessään, ennenkuin purskahti itkuun. Hän ei enää itkenyt hurjasti eikä uhkaillut. Hän vain nyyhkytti, ikäänkuin rouva Bascomb olisi murtamaisillaan hänen sydämensä jokaisella lausumallaan sanalla.

Näitä hiljaisia kyyneliä vastaan rouva Bascomb pani kaikki kumoamattomat, johdonmukaiset selityksensä, kuinka miellyttävä siitä muutoksesta tulisi Lottielle, kuinka paljon enemmän huomiota hän saisi osakseen ja kuinka hauskalta hänestä tuntuisi saada itselleen harjaantunut apulainen, joka osaisi kylvettää hänet ammattimaisen taitavasti ja jolla olisi aikaa kuina paljon tahansa lukea hänelle ja pelata hänen kanssaan korttia.

Lottie kumosi nämä kumoamattomat väitteet sillä yksinkertaisella tavalla, ettei pannut niihin lainkaan huomiota. Hän vain itkeskeli, kunnes hänen nenäliinansa oli muuttunut märäksi rääsyksi, niin että rouva Bascombin piti tuoda hänelle uusi.

Nämä molemmat naiset joutuivat umpikujaan ja siellä he pysyivät monta viikkoa Ralphin ja Didsin tietämättä, jotka liikkuivat hilpeinä edestakaisin. Ja sitten yhdellä ainoalla sivalluksella Lottie hajoitti rouva Bascombin koko suunnitelman tomuksi. Eräänä päivänä hän rikkoi hiljaisuuden, kääntämättä katsettaan pois anoppinsa kasvoista sanomalla: "Jos te lähdette pois, pitää Didsin jäädä luokseni. Hänen on pakko. Minä uhrasin terveyteni hänen puolestaan, kun hän oli pieni, ja nyt on hänen vuoronsa tehdä jotakin minun hyväkseni. Minun täytyy saada pitää joku omaisistani luonani. Se on itsekästä hänen puoleltaan, että hän haluaa lähteä yliopistoon, koska minä siinä tapauksessa jään niin yksikseni. Mihin hän enää tarvitseekaan noita kaikkia lisätietoja? Hänen pitää jäädä sairaan äitinsä luo. Ja jos hänellä on lainkaan sydäntä, niin hän jääkin. Se on hänen velvollisuutensa. Minä aion sen sanoa hänelle."

Rouva Bascomb horjahti tämän iskun voimasta, sillä hän tiesi olevan mahdotonta sitä väistää. Vetäistyään pari kolme kertaa syvään henkeään, niin että hänen sydämensä ehti rauhoittua hän sanoi: "Maltahan sentään hieman, Lottie! Mitään ei ole vielä päätetty."

Mutta asia oli päätetty sillä hetkellä, ja hän tiesi sen.

* * * * *

Se oli melkein enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jäädä sinne, vieläpä yksikseen Lottien kanssa Didsin mentyä! Se oli kuitenkin välttämätöntä. Hän näki sen nyt. Kuinka hän ei ollut huomannut ennen, että hän oli kaikkina näinä vuosina huolellisesti valmistanut kuolettavaa vaaraa Didsille? Hän oli mielellään katsellut Didsin uljasta tarttumista kaikkiin tehtäviin, jotka hänen mielestään olivat oikeita, laskematta milloinkaan kustannuksia, rientäen heikon puolustajaksi, alttiisti kantaen kuormia, jotka olivat liian raskaita muille. Mutta nyt tytön ylevän uhrautuvaisuuden ajatteleminenkin peloitti häntä. Sillä tämän erikoisen piirteensä vuoksi Dids olisi avuton sellaisen vaatimuksen edessä, jonka Lottie kyllä osaisi taitavasti esittää. Hän muisteli kohtaamiaan hiljaisia, syrjäytettyjä ennen aikojaan vanhentuneita neitoja, jotka olivat kuihtuneet saamatta kukkia ja "pyhittäneet elämänsä sairaille äideilleen". Taivas varjelkoon, jos hän itse sattuisi kuolemaan ennen Lottieta tai ainakin ennenkuin Dids ehtisi varttua täyteen mittaansa! Tämän uuden mahdollisuuden kauhu karkoitti hänen mielestään oman traagillisen pettymyksen.

Hän liitti tämän uuden kauhun muihin taakkoihinsa ja jännittäen hartiansa kantamaan taakkaa, joka parikymmentä vuotta sitten olisi murskannut hänet, astui eteenpäin horjumatta. Hän ei siis voisikaan lähteä lepäämään? Hyvä, hän ei ajattelisi sitä enää milloinkaan. Eikä hän kuolisikaan liian varhain, koska se ei käynyt päinsä. Hän oli oppinut hyvinkin tietämään, kuinka paljon on tilaa ihmissydämessä. Hän sai nyt oppia jotakin saman sydämen rajattomasta kestävyydestä. Hän huomasi sen jaksavan kestää mitä tahansa, niinkuin siinä oli sijaa kaikelle. Tai melkein kaikelle… ei tietysti suopeudelle Lottien tapaista kohtaan, sanoi hän itsekseen kiireesti, millään ehdolla luopumatta ivastaan.

Se että hän oli omin käsin luonut Didsille tämän vaaran, jonka karttamiseksi hän nyt tuomitsi itsensä ikuiseen vankeuteen, oli hänenlaiselleen luonteelle vielä yksi lisäsyy valitusten tukahduttamiseen. Hän muisti Ralphin töykeän arvostelun omista vaikeuksistaan ja sanoi itselleen hänen sanoillaan: "Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluukin." Ainoa säädyllinen tapa oli kärsiä omien töittensä seuraukset. Hänen täytyi kestää! Ja siksi jaksaisikin.

Muutamien päivien kuluttua, kun hän luuli voivansa jutella siitä rauhallisesti, hän sanoi Ralphille: "Minä luulen olevan parasta, että kokonaan luovun noista muuttohommistani. Olen ajatellut sitä tarkemmin ja päättänyt jäädä kotiin."

Ralphin kasvojen hetkellinen hajamielisyys ilmaisi, ettei hän ollut sitä ajatellutkaan äidin ensimmäisen ehdotuksen jälkeen. Mutta hän muisti sen seuraavassa silmänräpäyksessä. "Ah niin! Kuten vain haluat, äiti", sanoi hän ystävällisesti. "Minä tahdon aina, että asiat järjestyvät sinun tahtosi mukaan."

Lottie ei milloinkaan enää maininnut asiasta hänelle. Eikä hänkään puhunut siitä enää Lottielle.