II

Rouva Bascomb pysähtyi hallin puoliväliin. "Ah, en saa unhottaa Hammond ja Babcockin muistuttamista! He lähettävät miehen korjaamaan kylpyhuoneeni lyijyputkea tänään iltapäivällä. Minun piti soittaa heille lähtiessäni kotiin, niin että he tietäisivät minun olevan siellä päästääkseni miehen sisään."

Hän katosi konttorin komeroon, jättäen Margaretin seisomaan ikkunan luo ja katselemaan mustien koppakuoriaisten näköisiä autoja, jotka olivat kokoontuneet pirssiin Main-kadulle pari kerrosta häntä alemmaksi. Huolimatta komeron vaimentavista kaksoisovista alkoi pian kuulua suuttuneita huomautuksia, niin että tytöllä oli myötätuntonsa valmiina, kun ovi lennähti auki ja rouva Bascomb astui esille levottomana ja vihaisena.

"He sanoivat, etteivät he voi lähettää miestä tänään iltapäivällä", ilmoitti hän matkien vihaisesti linjan toisesta päästä kuulunutta julkeaa korostusta. "Juuri sellaista se oli! Ei anteeksipyyntöjä! Ei puolustuksia! Vaikka he lupasivat ja lupasivat lähettää jonkun!"

Margaret menetti rohkeutensa rouva Bascombin synkän katseen edessä. Hänellä ei tietysti ollut mitään tekemistä kaivatun putkityöläisen kanssa, mutta hänen varmuutensa siitä ei riittänyt suojelemaan häntä siltä vastuunalaisuudelta, johon maailma yleensä ja sen hutiloiminen erikseen olivat nyt syypäät ja josta rouva Bascombin silmät syyttivät.

"Se on yksinkertaisesti kauheata!" Hän lausui kiireesti korostavimman sanan, mitä suinkin voi ajatella. "Se on yksinkertaisesti kauheata, kuinka he voivat rikkoa lupauksensa."

Mutta hän ei ollut tarpeeksi korostanut. "Kauhea ei riitä ilmaisemaan sitä", sanoi rouva Bascomb ankarasti moittien häntä lievyydestä. "Ihmisillä ei ole nykyään mitään omaatuntoa. He voivat sanoa mitä tahansa!"

"Onko putkijohto joutunut kovinkin pahasti epäkuntoon?" kysyi Margaret hakien oikeata sanamuotoa. Hän huomasi kuitenkin heti turvautuneensa väärään. Rouva Bascomb kääntyi pois vastaamatta, ikäänkuin kysymys olisi ollut liian jokapäiväinen punnittavaksi.

Margaret seurasi häntä ulos nöyrästi ja käveli hallin läpi hänen jäljessään, koettaen arvata hänen selkänsä liikkeistä, oliko hänen suuttumuksensa jo lauhtunut tarpeeksi uuden keskusteluaiheen turvalliselle aloittamiselle. Heidän askeleensa kajahtelivat hallissa kumeasti, kuten ainakin koulutuntien jälkeisessä autiudessa. Portaitten yläpäässä Margaret pitensi askeliaan ja tavoitti toverinsa katsahtaen varovan kysyvästi hänen kasvoihinsa. Hän ei huomannut niissä nyt muuta kuin tavallisen väsyneen alistumisen ja uskalsi lausua ujosti: "Oletteko saanut mitään tietoja Ralphilta? Minä en ole kuullut hänestä mitään… en ole edes saanut koomillista postikorttiakaan, jonka hän uhkasi lähettää minulle tänne kouluun, järkyttääkseen neiti Lathamia."

Samalla hetkellä, kun hän mainitsi koomillisen postikortin, hän tuli pahoilleen. Rouva Bascomb ei pitänyt sukkeluuksista, ja hänen kärsivällinen tapansa kuunnella hauskoja juttuja riisti niiltä kaiken mehun. Margaret toivoi, ettei hän kysyisi: "Minkä koomillisen kortin?"

Hän ei kysynyt, vaan mukautui ääneti siihenkin, että aihetta vaihdettiin, ja salli petollisen putkityöläisen hävitä näkyvistä.

"Ei, en minäkään ole kuullut Ralphista mitään", sanoi hän napsauttaen toisen sormikkaansa rannenapin kiinni ja alkaen vetää toista käteensä. "Koska hän tulee pian takaisin, ajattelee hän luultavasti, ettei hänen kannata kirjoittaa. Hän oli päättänyt, että jollei hän saa puhelinyhtiön lupaamaa tointa täksi kesäksi, hän ei jää Harristowniin hakemaan muutakaan. Hänen luentonsa yliopistossa alkavat jälleen maanantaina."

"Ah, minä en oikeastaan odottanutkaan hänen kirjoittavan", sanoi Margaret, tunnustamatta asiaa suoraan. Pari kerrosta heitä alempana lennähti kellarikerroksen muuan ovi äkkiä auki kolahtaen, ja heidän korviinsa kantautui hämmentyneitä ääniä, joihin sekoittui kovaa hillitöntä itkua.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti rouva Bascomb pysähtyen heti ja näyttäen järkkyneeltä. "Mitä sinä luulet nyt tapahtuneen? Minä en voi sietää enää mitään muuta!"

Joku tuli hyppien kellarikerroksen portaita pitkin ylös, ponnahtaen kolme askelmaa kerrallaan. Tulija osoittautui pitkäksi, luisevaksi, hurjasilmäiseksi pojaksi, joka kuultuaan heidän liikkeensä yläpuoleltaan, pysähtyi, nojautui kaiteen yli ja tuijotti ylös nähdäkseen, keitä he olivat.

Kun hän tunsi rouva Bascombin, huusi hän kovasti vapisevalla äänellä: "Kuulkaa, onko koulurakennuksessa enää jäljellä ainoatakaan opettajaa? Onko neiti Plummer tai rouva Jeffries siellä? May Monaghan on juuri kuullut, että hänen äitinsä viedään sairaalaan tänään iltapäivällä, ja riehuu hirvittävästi. Me emme tiedä, mitä hänelle tekisimme."

Rouva Bascomb näytti huojentuneelta. "Kyllä, kyllä, minä olen varma siitä, että neiti Plummer on vielä huoneessaan", sanoi hän, kiireesti alkaen laskeutua portaita pitkin alas. "Minä näin hänet siellä suuren lapsilauman keskellä juuri äsken tullessamme ohitse."

Poika kiiruhti ylös heidän sivuitseen kasvot kalpeina, silmien kiitäessä hänen jalkojensa edelle. Alhaalta kohosivat hysteeriset huudot yhä kovempina.

Molemmat naiset riensivät portaitten juurelle ja sitten kadulle, sulkien rakennuksen oven takanaan.

"Minun olisi luullakseni itseni pitänyt mennä sinne rauhoittamaan häntä", sanoi rouva Bascomb näyttäen levottomalta, "ja ellei siellä olisi ollut ketään toista, olisin tietysti mennytkin. Mutta näyttää siltä kuin olisin saanut jo tarpeekseni tänään iltapäivällä kaikesta, semminkin kun vanha rouva Malone huusi ja pani toimeen sellaisen hälinän. Ja neiti Plummer osaa niin taitavasti käsitellä tuollaisia tapauksia. Asiat eivät näytä vaikuttavan häneen niinkuin minuun. Minua ihan vapisuttaa, kun joudun sellaisten ihmisten pariin, jotka ovat menettäneet malttinsa, kuten nuo suuret irlantilaiset tytöt tekevät huutaessaan ja pahastuessaan. Eikä hänelle missään tapauksessa voi kukaan tehdä mitään. Neiti Plummer saa kyllä…"

Tyttö keskeytti, nojautuen häneen hellästi: "Muiden pitäisi aina suojella teitä sellaiselta", sanoi hän. "Sellaisten ihmisten, jotka eivät ole niin tunteellisia kuin te, pitäisi…"

"Minä tiedän sen luonteen heikkoudeksi", sanoi rouva Bascomb huokaisten, "mutta minä olen luotu sellaiseksi. Minä en voi sille niin mitään." Hän huomasi heidän kävellessään kuvansa eräässä ikkunassa ja työnsi hattunsa hieman enemmän otsalle.

Tyttö kysyi kiihkeän myötätuntoisesti: "Kuinka te oikeastaan olette voinut näinä päivinä, rouva Bascomb? Minua ovat huolestuttaneet unettomat yönne."

"Unettomuus ei vaivaa minua niin paljon enää." Rouva Bascomb punnitsi sanojaan sellaisen tiedemiehen huolelliseen tapaan, joka tekee tarkan ilmoituksen joistakin tärkeistä luonnonilmiöistä. "Mutta minulla ei koskaan olekaan oikein hyvää yötä. Viime aikoina minua on vaivannut muuan toinen asia. Se alkaa painostavalla tunteella täällä" — hän painoi sormikkaaseen pistetyllä kädellään oikeata kylkeään — "ja sitten seuraa pistäviä tuskia, jotka ulottuvat pitkin ruumistani hartioihin saakka. Joskus herätessäni aamulla minulla on tuskin niin paljon voimia jäljellä, että voin ryömiä pois vuoteestani. Mutta tietysti…"

He olivat kääntymässä pois Main-kadulta, kun hän aloitti tämän selostuksensa, ja ehtivät monta korttelia tuonnemmaksi melkein hänen omalle kadulleen saakka, kun hän lopetti sen sanoen urhoollisesti: "Mutta se ei ole luullakseni mitään niin erittäin vakavaa. Vain jotakin uutta minulle kestettäväksi."

"Minä neuvottelisin varmasti jonkun lääkärin kanssa", sanoi Margaret.

"Ah, tohtori Dewey ei ryhdy mihinkään, ellei potilas ole edes katkaissut jalkaansa!"

"Mutta tehän voisitte kysyä neuvoa uudelta luonnonparantajalta."

"Minä en ole kuullut hänestä mitään. Kuka hän on?"

"Muuan nuorehko mies. Tohtori Pell. Hän on juuri muuttanut Cheneyn taloon. He sanovat häntä ihmeelliseksi. Uudet nykyaikaiset käsittelytavat, nähkääs. Vain paremmat. Osaksi luuvikoja ja osaksi mutkallisempiakin tapauksia."

"Pellkö?" kysyi rouva Bascomb. "Sanoitko sinä Pell? Mitkä hänen nimikirjaimensa ovat?"

"En muista niitä. Ah, kyllä! Tohtori M. Buckingham Pell."

"Hyväinen aika, hänen täytyy olla se pieni Maurice Pell -niminen katupoika, joka tuotti minulle niin paljon vaivaa vuosia takaperin, kun olin neljännen luokan opettajana."

Tyttö hylkäsi tohtori Pellin heti. "Kuinka ihmeellinen te olettekaan!" huudahti hän. "Jokainen sanoo aina, ettei teille voida valehdella mitään kaupunkimme asukkaista. Te olette opettanut heitä kaikkia koulussanne. Ja kun muistinne…"

"Minä en todennäköisesti unohda milloinkaan tätä kunnotonta pikku valehtelijaa. En ole milloinkaan tavannut niin petollista lasta. Sana totuus oli tuntematon hänelle."

Margaret ei ollenkaan välittänyt tohtori Pellistä; tämä tosiseikka tuli nyt väkistenkin esille huolimatta hänen ponnistuksistaan jatkaa tunnollista harrastusta kaikkea sitä kohtaan, mitä Ralphin äiti voi sanoa.

"Minä toivon todella teidän saavan käsiinne jonkun lääkärin, joka voi auttaa teitä", mutisi hän.

"Ah, kyllä minä tulen toimeen!" sanoi rouva Bascomb ajatellen nähtävästi jotakin muuta.

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sen kestäessä tyttö tunsi vanhan rouvan etsivän itselleen pääsyä joidenkin aateyhdistelmien läpi kokonaan toiselle tasolle siltä, jolla he olivat keskustelleet, aavistaen jotakin vakavaa, syvää ja vierasta tässä äänettömyydessä. Katsoen arasti sivulleen hän tajusi rouva Bascombin muistelevan miestään. Margaret oli nähnyt ennenkin saman miettiväisen tyyneyden vanhemman naisen kasvoissa ja tiesi, ettei mikään muu voinut levittää sitä niihin kuin sen miehen muisto, joka oli kuollut niin kauan aikaa sitten, mutta jota ei ollut unohdettu ja joka oli ollut Ralphin isä.

Tyttöä värisytti, ja hän olisi suonut uskaltavansa kysyä rouva Bascombilta hänen miehestään, taivuttaa hänet puhumaan vapaasti lyhyestä menetetystä onnestaan ja pitkästä surustaan. Hän tiesi, että sellainen keskustelu olisi lääkettä hänen omalle janoiselle sydämelleen. Elämän pienet pinnalliset asiat tuntuivat hänestä nyt niin kuivilta ja jokapäiväisiltä, kun hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja epäilystä.

Hän tunsi sisäistä vavistusta ja hetkisen kuluttua tiesi, että jotakin hänen mielenliikutuksestaan virtasi toiseen naiseen hänen vaikenemisensa välityksellä. Kun he kääntyivät kauniille, hyvin hoidetulle pihalle valkoisen, vihreäluukkuisen huvilan edustalla, otti rouva Bascomb tytön käden omaansa hetkiseksi.

Mutta kun he riisuivat hattunsa ja alkoivat valmistaa illallista, juttelivat he vain elämän pienistä ylimalkaisista asioista. Sinisenvalkoisen ruokasalin, missä Margaret kattoi pöytää kahdelle, ja valkoisen emaljoidun keittiön välillä, missä rouva Bascomb, puhdas kretonkiesiliina vyöllään, hoiteli öljykeittiötä ja tuletonta kuumentajaa, vaihdettiin maltillisia emännöitsijämäisiä sanoja.

"Sinä löydät haarukat vasemmasta ylälaatikosta, Margaret."

"Ah, rouva Bascomb, kuinka äärettömän miellyttävältä tuo laatikkoarkku näyttääkään! Se on kuin kuva! Kaikki haarukat ovat vierekkäin ja lusikat poski poskessa kiinni."

"Niin, minä ajattelen, että oikean järjestyksen aikaansaamiseen kulutettu ylimääräinen hetki on hyvin käytetty. Syötkö sinä mieluummin perunat soseena vai paistettuina?"

"Ah, soseena!"

"Minä olen iloinen kuullessani sinun sanovan niin. Aina olen sanonut, että me amerikkalaiset syömme liian paljon paistettuja ruokia."

"Mistä löydän suolakupit, rouva Bascomb? Ah, niin, nyt näenkin nuo pienet vanhat lemmikit! Kuinka te raskitte käyttää tällaisia arvokkaita muinaisesineitä?"

"Siitä nähdään se hyöty, että kukin tekee omat työnsä, sanon minä aina. Jokainen raskii silloin käyttää omia sieviä esineitään. Nuo suolakupit kuuluivat isoäitini häälahjoihin. Hän oli massachusettsilainen Peabody. Tuo kaappi kuuluu niihin huonekaluihin, jotka perin hänen perheeltään. Oletko sinä jo lopettanut, Margaret? Sinun pitää näet kiiruhtaa kylpyhuoneeseen ja pestä kätesi, ennenkuin alan tarjoilla. Avaa vasemman seinän pienet valkoiset ovet, niin löydät puhtaat pyyheliinat. Toivoakseni sinä et välitä siitä, että saippua on aivan hajutonta."

"Ah, rouva Bascomb, minä inhoan hajusaippuaa!"

* * * * *

Ja kuitenkin, kun he sijoittivat hienot olemuksensa sievästi katetun pöydän kumpaankin päähän, hymyilivät he tuttavallisesti sen yli toisilleen kuin olisivat vaihtaneet läheistä luottamusta ilmaisevia sanoja.

He jatkoivat jutteluaan hyväntuulisesti rouva Bascombin tavalliseen tapaan siitä, kuinka koulun vahtimestari öljysi lattioita, kuinka Margaretin aloitteleva työ menestyi ensimmäisen luokan huoneessa, omituisesta vanhasta neiti Plummerista ja hänen hirvittävistä hatuistaan ("meidän pitää aina muistaa, ja olen sanonutkin sen kaikille, että hän on silti perin hyväsydäminen"); kuinka Margaretista tuntui vaikealta käsitellä vanhempia ("rakas tyttöseni, muista sinä vain se, että kaikki vanhemmat pelkäävät opettajan kohtelevan ankarasti juuri heidän lastaan; sinun pitää vain pakottaa heidät tuntemaan se pari kolme kertaa eikä sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi vanhempien vuoksi"); eräästä uudesta murtolukujen opetusmenetelmästä, jota oli koeteltu Newarkissa; erään Margaretin koulutoverin kihlauksesta ja niistä tavaroista, joita hän alkoi koota; muutamasta kevätluentokurssista, jonka Seurakunnan kerho aikoi järjestää, koska talvikurssit olivat onnistuneet niin hyvin. Rouva Bascomb kysyi, oliko Margaret kuullut, koskisiko tämä uusi sarja kotien kaunistusta vaiko kunnallishallinnon eri muotoja? Hän oli kuullut neuvoteltavan molemmista aiheista. Siitä tulisi varmasti suurenmoinen kurssi joka tapauksessa, koska Seurakunnan kerhoon kuului niin hyviä puhujia. "Minä en laiminlyö ainoatakaan kertaa", sanoi rouva Bascomb.

He juttelivat myös elävistäkuvista, ja rouva Bascomb tunnusti heikkoutensa niitä kohtaan. "Mutta luullakseni opettajan onkin hyvä olla ulkosalla niin paljon kuin suinkin iltaisin", sanoi hän. "Elämässä on niin paljon surullista, että ihmisen pitää unohtaa se kaikki joskus. Ja sellaisen ihmisen elämä, joka on jo yli neljänkymmenen, tuntuu usein hyvin tyhjältä. Minä koetan aina päästä ulos kolmena iltana viikossa periaatteellisista syistä silloinkin, kun olen väsynyt. Se pysyttää ihmistä ajan tasalla."

Margaret puhui soitosta, eräästä suunnitellusta konserttisarjasta, ja rouva Bascomb myönsi: "Ah, niin! Minäkin pidän luonnollisesti soitosta. Hyvinkin paljon. Se on niin miellyttävää iltaisin erittäinkin silloin, kun ystävämme harjoittavat sitä kotona. Minä sanon usein pitäväni siitä enemmän kuin korteista. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että pidän paljon hauskasta bridge-erästäkin."

* * * * *

Mutta Margaret tunsi heidän käyttävän tätä juttelutapaa samasta syystä kuin joku poika yhä pyörittää linkoaan päänsä ympäri saadakseen kiven paremmin lentämään. Kun ateria oli syöty, astiat sijoitettu kaappiin ja sanajalkamaljakko asetettu takaisin ruokasalin pöydän kiillotetulle vanhalle mahongille, tiesi hän oikean hetken koittaneen vihdoinkin.

Vaikka vielä olikin huhtikuun alkupuoli, oli ilma kuitenkin tarpeeksi lämmin, että he voivat istua hetkisen kuistilla, missä rouva Bascomb vaipui keinutuoliin ja Margaret kiertyi kokoon pielukselle, nojaten käsivartensa toisen naisen polviin.

"Kuinka tavattoman sopusuhtainen tämä kuisti ja sen kalusto ovatkaan!" sanoi hän. "Se on niin teidän kaltaisenne, kuten koko rakennuskin."

"Niin, tämä on ollut miellyttävä pieni talo Ralphille ja minulle, persoonallisuutemme todellinen ilmaisu. Kodin pitää ollakin sellainen. Kodin jokainen pieninkin esine on kallis, kun se on osa asukkaiden menneisyydestä."

"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei ajatellut taloa ollenkaan.

Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut sen puolesta… Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."

Margaret kohotti katseensa. "Minä tiedän hänen aina rakastaneen sitä."

"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu. Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi, sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."

"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.

"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on aina kertonut minulle kaikki."

Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."

Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään rakkaaksi pieneksi pojaksi."

Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.

Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti olen suonut hänelle täydellisen vapauden seurata omia taipumuksiaan. Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan. Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin sopivalta pojallenikin."

Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon kustannuksista kuin suinkin."

"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen äiti tuntisi niin."

Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa empimättä tehdä uhrauksia sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan. Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."

"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi vaatiakaan teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu teille."

Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa häntä ensimmäisinä vuosina."

"Niin, tietysti, tietysti", myönsi Margaret itsetietoisesti.

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."

Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko… onko Ralph hyvin isänsä näköinen?"

"Ei ollenkaan, ei vähintäkään!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta mieheni näköiseltä."

Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän hiljaisella häpeilevällä äänellä.

Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.

"Ah, ette!" virkkoi tyttö hyvin liikutettuna.

Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."

Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa, oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä. "Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.

Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät…"

"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi johonkuhun, teki mieli… teki mieli…" Hänen äänensä heikkeni kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.

"Lue ne ääneen", sanoi hän.

Margaret luki: "Luonne on kohtalo."

"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää. Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."

Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän johtopäätöksen.

Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä! Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."

"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi elänyt…"

Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut, että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.

"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.

"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella äänellä, joka ei viivytä vierasta.

Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan, näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.

"Millaiset terveiset saan sanoa Ralphille, jos kirjoitan hänelle?" kysyi hän.

"Ah, vain sydämelliset terveiseni!" vastasi tyttö oikein.

"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen, kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.

Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö", mutisi hän.