XXIV

Ei mikään rouva Bascombin joskus ennen tuntema kärsimys ollut verrattavissa siihen synkkyyteen, joka nyt laskeutui yhä alemmaksi hänen ylleen, kun hän alkoi ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ehkä epäonnistuisi, ettei joutilas ja selittämätön kohtalo ehkä ottaisi lainkaan lukuun sitä hänen koko persoonansa uhrautumista, johon hän oli niin suuresti luottanut ja jonka varmuus nyt näytti niin tyhmältä ja lapselliselta. Hän oli luopunut jokaisesta yrityksestä hoitaa ja pitää yllä omaa olemustaan, koska sen suojeleva kuori oli särjetty palasiksi raivokkailla hyökkäyksillä. Hän oli uskollisesti tehnyt äärimmäisen uhrauksen, haudannut oman persoonallisuutensa, lohduttaen mieltään sillä ennustuksella, että sen kuolema ja hautaaminen perustivat vain uuden elämän.

Mutta ei mitään ollut tapahtunut. Ei mikään ollut muuttunut. Haudasta ei ollut versonut esiin mitään uutta, ihmeellistä, kirkastavaa voimaa. Ehkä vanha, hurskas taru valehtelikin sanoessaan, että uhrauksessa on sellainen elävä siemen, josta varmasti puhkeaa vastustamaton elämä.

Hänet oli kasvatettu, ja hän itsekin oli kasvattanut muita noiden hyvänuskoisuuden valikoitujen periaatteiden mukaan, joita amerikkalaiset niin suuresti rakastavat olettaen (jos täyttävät, mitä luulevat velvollisuudekseen), että välttämättä pääsee voitolle se, mitä he luulevat oikeaksi. Hän ei ollut koskaan kertonut yhdellekään lapselle alkuperäistä satua Punahilkasta, koska hänen mielestään oli väärin uskotella lapsille niin pahaa, että sudet voisivat syödä kilttejä pikku tyttöjä. Hän oli turvautunut siihen evankelisen seuran laajalle levittämään toisintoon, jossa pienen tytön isä, sattuessaan menemään majan ohi oikealla hetkellä, hyökkäsi sinne, tappoi ilkeän suden ja vei lapsen takaisin hänen äitinsä luo, tahrankaan likaamatta hänen kaunista päällystakkiaan. Jokaisena vuonna Ralphin avioliittoon saakka hän oli laatinut itselleen seinäalmanakan, jota hänen tuttavansa olivat suuresti ihailleet ja jäljentäneet ja jonka jokaisella lehdellä oli muistutuksia siitä tosiseikasta, että vaikka etana olikin piikin kärjessä, oli Jumala taivaassa.

Suuri osa näistä viittauksista oli valittu "Uusi suunta"-nimisestä aikakauslehdestä, jonka kannan hän täydellisesti hyväksyi, vaikka olikin ahkera kirkossakävijä. Hän oli kavahtanut sellaisia kirjailijoita, joiden teokset näyttivät epäilevän, että oikeus ei pääsisi voitolle, tai viittaavan, että siitä voitaisiin olla epävarmoja, mikä oli oikein. Sellaiset kirjailijat eivät olleet tuntuneet hänestä tärkeiltä, pikemminkin inhoittavilta ja vilpillisiltä kuin peloittavilta, koska hän ei ollut uskonut sanaakaan heidän puheistaan. Hän oli kääntänyt silmänsä pois heistä yhtä paljon inhoten kuin sivistymättömän miehen raa'at sanat olivat hänelle vastenmielisiä.

Nyt hänestä näytti siltä, katsoipa hän minne tahansa, että sudet saivat syödä lapsia, paitsi muutamia onnellisia, kenenkään välittämättä tai kohottamatta sormeaankaan heidän pelastuksekseen. Vaikka hän olisikin ottanut minkä kirjan tahansa käteensä, sattui hän aina näkemään jonkun toivottoman synkän lauseen. Eivätkä sellaiset sanat näyttäneet kirjan sivuilla enää joutavilta tai epätodellisilta, avuttomilta hänen paheksumisensa edessä, niin että ne olisi voitu sulkea kirjan kansien väliin ja unohtaa. Ne huusivat hänelle karmivasti kuin olisivat muiden hänenlaistensa inhimillisten olentojen eläviä ääniä. Ne kirkuivat kauhusta huomatessaan itsensä tuomituksi häviämään — samalla tavalla kuin hän tunsi itsensäkin tuomituksi sen umpimähkäisen, paatuneen pahanhengen voittamaksi, johon hän ei ollut koskaan uskonut ja jonka hän oli aina luullut pakenevan vanhurskaan kätensä yhtä ainoata reipasta liikettä. Se ivaili häntä nyt kyynillisesti, välittämättä lainkaan siitä, että hän oli uhrannut kaikkensa.

"Meitä tulee viskomaan niin kova tuuli, että viljammekin tulee näyttämään niin keveältä kuin akanat eikä hyvää voida erottaa mitenkään pahasta."

Se hyökkäsi hänen kimppuunsa, tämä kova vihuri; se tunkeutui hänen proosalliseen, pulpettien täyttämään luokkahuoneeseensa ja ajoi häikäilemättä tyhjästä tyhjään, vieden mukanaan — kuin akanat — Ralphin, Lottien ja hänet itsensä — niin että he olivat kuin näkymättömiä hiukkasia äkillisessä pimeydessä. Hän ei voinut avata raamattuaan näkemättä jonkun toisen inhimillisen olennon loistottomia silmiä, joka oli sortunut, kuten hänkin tunsi piakkoin sortuvansa. "Minä sanoin sydämessäni: mikä kohtaa ihmisten lapsia, se kohtaa eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee."

"Pahemmin painaa vähäinenkin tyhmyys kuin viisaus ja kunnia."

"Tämä paha on kaikessa, ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten he menevät kuolleiden luo, mutta kuollut ei tiedä mitään eikä heillä enää ole mitään palkkaa; sillä heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensakin ja vihansakin ja kiivailemisensakin on jo aikaa sitten rauennut."

Keski-ikäinen opettajatar, joka korjaili oikeinkirjoitusvihkoja ja määräili laskuesimerkkejä, sai kokea toivottomuuden ikivanhaa kalvamista. Hänen pienet, poloiset ohjeensa siistiin, siveelliseen taloudenhoitoon hajoitettiin kuin oljet pimenevään taistelutanteren kaaokseen. Maailmankaikkeus, joka oli hänelle esiintynyt miellyttävänä pikku sopukassa, kunhan ihminen koetti parhaansa ollakseen moitteeton, paljastuikin nyt suureksi pahaenteiseksi salaliitoksi, jotta sen tarkoitusta ei ymmärtäisi eikä nuhteettomasta elämästä tulisi mitään, ja ennen kaikkea erittäin vihamieliseksi jokaiselle ponnistukselle saada Didsissä kehitetyksi niinkuin hän tahtoi, kaikkea parasta eikä päinvastoin juuri pahinta. Nyt hän ymmärsi todellisen maailman kaipaavan Lottien tapaisia ja heittäytyvän raskaalla painollaan heidän puolelleen:

"Katso, minkä minä näin olevan hyvää, mitä suloista: syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaikessa työssänsä. Eikä ihmisellä ole mitään enempää kuin kani karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta."

Kaikki, mikä hänessä oli kuolevaista, sairastui ja kuoli näiden pimeyden voimien hyökkäyksessä.

Mutta hänessä oli nyt myös sellaista, mikä ei ollut kuolevaista. Hänen kiihkeä halunsa suojella Didsiä nousi suorana ja voimakkaana pimeydessä, loistaen niin järkkymättä kuin jumalallinen henki. Se ei jättänyt häntä milloinkaan pulaan. Se ei ikinä epäröinyt. Hän nojasi selkänsä siihen ja uhmasi pimeyden voimia.

Eikö siis ihmiselämällä ollut mitään tarkoitusta? Oli kyllä; hänen rakkaudessaan Didsiin oli jo sinänsä tarkoitus.

Oliko siis kaikki turhuutta? Ei ollut. Kun inhimillinen olento voi tuntea toista kohtaan sellaista uhrautuvaa rakkautta kuin hän Didsiä kohtaan, oli edes jotakin olemassa, mikä ei ollut turhuutta.

Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella, millainen taivas on, ja hänen elämänsä monien tunnustamattomien vastenmielisten asiain joukkoon kuului myös hänen salainen inhonsa niitä taivaankuvia kohtaan, joita hän oli koettanut itselleen luoda saarnojen ja virsien mukaan. Se oli ollut niitä monia, pieniä tekopyhyyksiä, jotka olivat väsyttäneet ja masentaneet mieltä. Nyt hänestä tuntui, että hän voi hieman arvailla, millainen taivas saattaisi olla. Siellä saisi ihminen ehkä alituisesti nauttia sellaisista tunteista kuin hänellä oli Didsiin kohdistuvan rakkautensa liekkimäisten purkausten hetkinä.

Mutta jo pelkkä sen toiveen kiihkeys, että Didsille oli hankittava mitä parasta, saattoi hänet mitä syvimpään masennukseen sellaisina hetkinä, jolloin hän totesi, ettei Didsillä nähtävästi ollut mahdollisuuksia edes lähinnä parhaan saamiseen. Kun hän tunsi tämän pelon aukovan synkkää tietään tietoisuuden komeroihin, nousi hän aina kiivaasti taistelemaan sitä vastaan. Mutta oli sellaisiakin päiviä, joina hänen elinvoimansa oli niin heikko, että hänen uhmansa supistui pelkäksi tuimaksi sähiseväksi kieltäytymiseksi heittämästä tätä toivoa, vaikka hän tiesi, että sitä ei ollut hänelle suotu.

Hän ei voinut luopua siitä. Hän oli taistelunhaluista sukua. Ei ainoakaan hänen esi-isiensä suuressa joukossa ollut huomannut mitään kaunista alistumisessa tai mukaantumisessa. Tappion myöntäminen ja siihen mukaantuminen silloinkin kun se oli ollut vanna, oli tuntunut kaikista hänen esi-isistään yhtä halveksittavalta teolta kuin lipun tahraaminen lokaan. Niitä päiviä oli paljon, joina vain tämä peritty mieletön, aiheeton vastustamishalu oli ollut hänen ja mustan kuilun välissä. Järjelleen, joka ilmoitti hänelle selvästi, että hän oli jo hävinnyt, ettei paatuneessa maailmankaikkeudessa ollut ainoatakaan voimaa hänen puolellaan, hän saattoi vain huohottaa kiihkeästi: "Ei, ei, ei!" niinkuin ahdinkoon joutunut rotta puree hampaitaan.