XXVIII

"Katsoppa!" sanoi rouva Bascomb iloisesti, laskien tarjottimen hyllylle ja siirtäen kauniin uuden vuodepöydän Lottien eteen, joka lojui vuoteessa pieluksilla, "minä olen luullakseni keksinyt jotakin ruokahalusi kiihoittamiseksi".

"Se tarjotin voisi kohottaa kivisen epäjumalankin istumaan ja hiomaan hampaitaan", huusi Ralph kylpyhuoneesta. Hän tuli ovelle kuivaamaan käsiään, sieraimien laajentuessa kaikista miellyttävistä tuoksuista, joita äsken keitetty kahvi, halkeilevat makkarat, paahdettu leipä ja vadelmahillo levittivät. "Meillä ei ole koskaan sellaisia pitoja kuin sinulla, Lottie", lisäsi hän kääntyessään pois. "Äiti hellii sinut vallan pilalle."

"Lottie-raukka", sanoi rouva Bascomb. "Se on vähin, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen, että hankimme hänelle hyvää ruokaa. Ja ellen erityisesti ponnistelisi, söisi hän niin vähän, ettei sillä lintukaan eläisi. Tohtori sanoo, että hänen tulee syödä pitääkseen voinkaan yllä."

"Tällä mennään nyt alakertaan samassa tarkoituksessa", huusi Ralph olkansa yli ja hävisi näkyvistä portaille. "Tule sinäkin, Dids. Aamiainen!"

* * * * *

Toisena aamuna: "Minulla on sinulle yllätys, Lottie", sanoi rouva Bascomb nostaen pois tyhjennetyn ja kevenneen tarjottimen. "Ostin eilen sohvan Dustin ja Westoverilta — heillä on loppuunmyynti, ja he toivat sen tänne eilen illalla. Minun mieleeni juolahti äkkiä, että saisit miellyttävää vaihtelua joka päivä, jos sinut siirretään sille vuoteesta. Voimmehan asettaa sen ikkunan viereen, niin että saat katsella kadulle hyvin kauas."

"Minä pidän siitä", sanoi Lottie kiihkeästi. "Luulisin voivani eteläisestä ikkunasta katsella niinkin kauas kuin Elm-kadun raitiovaunuun."

Rouva Bascombilla oli vielä toinenkin suunnitelma. "Minäpä tiedän! Haen sinulle sen vanhan kiikarin, jota isä käytti kansalaissodassa. Se on hyvin vahva. Luulen sen tuovan Elm-kadun ja raitiovaunun niin lähelle silmiäsi kuin Baumannien talo nyt on."

Lottien kasvot kirkastuivat. "Kuinka se olisi suurenmoista!" sanoi hän. "Voisin nähdä kaikki vaunuun menijät ja siitä tulijat eivätkä he tietäisi kenenkään heitä katselevan."

"Mutta luuletko jaksavasi koko painollasi astua niin pitkää matkaa?" kysyi rouva Bascomb mittaillen katseellaan vuoteen ja ikkunan väliä. "Sinähän muistat, kuinka se koski, kun viime kerralla koetit. Ja tohtori Pellin määräykset ovat niin tiukat."

Lottie näytti olevan vähällä purskahtaa itkuun pettymyksestä. "Kyllä minä uskon jaksavani", sanoi hän. "Miltä jalkani näyttävät tänä aamuna?" Hän työnsi vuoteesta katseltavaksi toisen pyöreän jalkansa. "Ovatko pohjat entisessä huonossa kunnossaan?"

Rouva Bascomb katsoi jalkapohjaa koskettaen sormellaan lihaan, josta luonnollisesti vahvennut nahka oli kesimässä suurina vaaleankeltaisina liuskoina. Se oli tunnustellessa melkein yhtä pehmeätä kuin veltto pohjekin, joka oli kuin hyydelmää riippuvan valkoisen nahan sisässä.

"Ne näyttävät melko kummallisilta", sanoi rouva Bascomb epäilevästi, mutta lisäsi sitten äkillisen innoittavasti: "Voi, kuinka tyhmä olenkaan! Mehän voimme siirtää sohvan sinun vuoteesi viereen joka aamu. Ralph vierittää sinut siihen ja työntää sen sitten ikkunan luo."

"Niin, luonnollisesti", sanoi Lottie huojentuneena.

Kutsuttuna Ralph toteutti hänelle määrätyn ohjelman. Kun hän kiepautti Lottien sohvalle, sanoi hän nauraen: "Herrainen aika, tyttöseni, sinä et ole mikään höyhen! Varmaankin sinä olet lihonut parikymmentä naulaa tänä kuukautena vuoteessa. Etkä ennenkään kuulunut juuri höyhensarjaan."

"Se ei ole mitään", sanoi rouva Bascomb. "Jokainen, jonka pitää pysyä vuoteessa jonkun aikaa, lihoo hieman liikaa, mutta laihtuu sitten pian. Lottiekin pääsee kyllä lihavuudesta eroon, jahka hän nousee." Hän lisäsi: "Nyt sinun, Ralph, pitää siirtää sohva tuon ikkunan viereen", ja seurasi häntä työntäen vuodepöytää. "Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi Ralph. "Lottie, sinä voit nähdä minun kiipeävän raitiovaunuun ja katsella, teenkö sen oikein."

Rouva Bascomb riensi hakemaan kiikarin, ja Lottie sovitti sen kiireesti silmilleen, huudahtaen ihastuneena: "Ah, minä voin nähdä kaikki niin selvästi! Näenpä Ralphin takin napitkin. Se on ihmeellistä. Minä voin nähdä, kuka menee vaunuun hänen kanssaan yhtä hyvin kuin itse olisin siellä. "Oh, kun käännän sitä hieman, näen Schusterin myymälän ja, mitä kasviksia heillä on ikkunoissa. Ja nyt näen Emeryn rohdoskaupan, minne muuan nainen on juuri menossa. Se on Min Flackersin käly. Hän on käännättänyt sinisen kävelypukunsa." — Hän huokaisi syvään tyytyväisyydestä ja kiersi ruuvia hieman saadakseen polttopisteen tarkemmaksi. "Tämä on todellakin suurenmoista!" sanoi hän.

* * * * *

Vaanivin katsein kuin metsästäjä salolla rouva Bascomb käveli nopeasti Main-katua pitkin kauppojen näyte-ikkunoiden ohi. Curtisin kenkäkaupan ikkunassa oli joutsenen untuvilla reunustetut samettitohvelit. "Ah", sanoi rouva Bascomb itsekseen ja poikkesi sisälle.

Tultuaan pian jälleen kadulle käärö kainalossa hän tapasi nuoren maleksivan neitosen, jolla oli kirkkaansininen, taftisilkkinen puku, koristettu monilla hieman haalistuneilla kultanauhajuovilia. Päässä hänellä oli runsaasti kukilla ja hedelmillä somistettu hattu ja jalassa korkeat moninappiset, mustat samettikengät, joiden kannat olivat hieman lintassa ja kärjet jokseenkin kuluneet.

"Kah, Mimie, miten voitte?" virkkoi rouva Bascomb sydämellisesti. "Minä toivonkin juuri tapaavani jonkun teistä tytöistä, saadakseni teidät mukaani kotiin. Joka päivä pitäisi saada joku Lottien ystävä poikkeamaan sinne. Hän on aina niin mielissään uutisista."

Vaikka rouva Bascombin sydämellisyys ei enää hämmentänyt neiti Flackersia niin kovasti kuin alussa, ei hän voinut, ajatteli hän mielessään, "saada näyttämään luonnolliselta, että hän kävelisi niin luontevasti ja tuttavallisesti vanhan rouva Bascombin kanssa". Neiti Flackers ei olisi myöntänyt ikinä, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin rouva Bascomb tai joku toinen kaupungin asukas, mutta hän oli aina tuntenut avuttomasti sen yhteiskunnallisen eron heidän välillään, joka oli tullut tarkasti, vaikkakin hiljaisuudessa merkityksi. Ja hän nautti sen puuttumisesta nyt. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että hänet nähtiin sellaisen henkilön seurassa, jolle kaikki kaupungin tärkeät henkilöt nyökäyttivät kunnioittavasti päätänsä ja sanoivat: "Hyvää päivää!" — pankinjohtaja, sanomalehden päätoimittaja, Clarken kaupan omistajan rouva ja papit. Niin, hän halusi hyvin mielellään tulla tervehtimään Lottieta niin usein kuin rouva Bascomb hänet tavatessaan ehdotti.

Ja ilman tätä miellyttävää valmistustakin oli hauska mennä katsomaan Lottieta. Näihin vierailuihin sisältyi paljon muutakin, mistä hän piti, mistä kaikki Lottien tuttavat pitivät — enimmäkseen sentään syötävää. Rouva Bascomb ei todellakaan kitsastellut silloin, kun Lottien ystävät tulivat. Hän valmisti aina joko limonaadia, hedelmämehua tai suklaata vatkatun kerman kera (kukaan ei heistä olisi pitänyt teestä, paitsi palan painoksi illallisella), ja hänellä oli aina niin monenlaisia leivoksia, ettei niille ollut vertaa missään, enkelinleipiä, joiden taikinaan vatkattiin yksitoista munanvalkuaista, tai maukasta suklaakakkua tai pähkinäkakkua, jossa oli paksu alteatäyte, tai kookospähkinäkakkua, jonka kermavaahtokerros oli melkein niin paksu kuin kakun kerrokset yhteensä. Rouva Bascomb oli varmasti hyvin taitava kokki. Siellä oli makeisiakin. Laatikollinen oli aina avoinna Lottien sohvalla ja joka kerta sinne tullessa ihan erilaisia, tunnettujen tehtaitten valmistamia eikä sellaisia, joita myytiin painon mukaan kaikissa makeiskaupoissa. Ja siellä tavattiin aina viimeiset ristisana-arvoituksetkin, ja Lottiella oli kaikki uusimmat nuotit Ralphin äidin ostamaan sähköpianoon, kaikki suositut renkutukset New Yorkin opereteista, joku salapoliisikertomus ja Harold Bell Wrightin romaani ja kaiken maailman kuvajulkaisut ympärillään.

Lottien vieraat sanoivat usein Lottielle, ettei hänellä ollut hätää, vaikka hänen selkänsä ehkä olikin kovin kipeä (hän kertoi heille, ettei se enää, hänen maatessaan ihan hiljaa, vaivannut häntä juuri ollenkaan). He palasivat jokseenkin vastahakoisesti jokapäiväisiin askareihinsa vietettyään tunnin verran kirkkaassa huoneessa, missä Lottie lepäsi komeana niin hienossa silkkinutussa, että he olivat luulleet vain muotikauppojen vahakuvien käyttävän sellaisia todellisuudessa, ja sai kaiket päivät tehdä mielensä mukaan, jonkun palvellessa häntä ja totellessa hänen käskyjään, ja se olikin oikein hirveätä, kuinka hän komenteli heitä kaikkia, vieläpä itse rouva Bascombia. Kun he tallustivat takaisin varhaisiin aamunousuihinsa ja loppumattomaan aherrukseensa rahapalkasta tai keittiöihinsä ja vaativaisten miestensä ja meluavien lastensa luo, sanoivat he joskus tuntuvan hullunkuriselta, kuinka asiat luontuivat muutamille ihmisille niin, että he saivat juuri sitä, mikä heille paraiten sopi. Esimerkiksi Lottie, joka aina oli ollut koko luomakunnan suuri laiskuri ja voi maleksia ympäri tekemättä mitään vieläpä kauemmin kuin kukaan muu, ja nyt olivat asiat kääntyneet niin, ettei hänen tarvinnut muuta tehdäkään. Ja hän sai vielä myötätuntoa kaupan päällisiksi. Vaikka, luonnollisesti, kiiruhtivat he lisäämään (käyttäen tätä lausetta manaavasti kuin sisilialaiset naiset olisivat hypistelleet korallihaarukkansa kärkeä), luonnollisesti he tiesivät, kuinka hirveitä tuollaiset selkärankavaivat olivat.

He juttelivat ehkä useammin ja kateellisemmin kuin mistään muusta Lottien elämän puolesta siitä, kuinka äärettömän hienot hänen kätensä olivat nykyään. Koska hän voi tuhlata niiden hoitamiseen niin paljon aikaa kuin suinkin, tarvitsematta koskaan tehdä mitään työtä, joka olisi voinut niitä koventaa tai tahrata, muuttuivat Lottien kädet heidän mielestään yliluonnollisen kauniiksi. He katselivat hänen vahanvalkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään huudellen niin ihastuneina, että Lottie hymyili onnellisena erittäinkin silloin, kun joku heistä laski oman jäntevän, ryhmyisen, laihan työtätekevän kätensä potilaan hienorakenteisen, vaaleanpunaisen käden viereen. Hänen ystävilleen esiintyivät Lottien kädet toteutuneena ihanteena. He sanoivat usein: "Ei voi kuvitellakaan mitään niin täydellistä kuin Lottien kädet, nyt ovat. Ne ovat todellakin sennäköiset kuin ei niillä milloinkaan olisi tehty työn hitustakaan."