XXV

Lottien lisääntyvä paino rasitti häntä. Hänen jalkojaan pakotti usein, kun hän oli käynyt kaupungilla ahtaissa patenttinahkakengissään, erittäinkin nyt, kun lämpimät kevätilmat olivat alkaneet. Perhe kuuli paljon niiden tuottamista kovista tuskista. Joku Baumannien perheen jäsen oli kertonut hänelle jutun eräästä serkusta, "jonka jalat olivat olleet kipeät, minkä olikin sitten huomattu johtuvan siitä, että joku luu oli mennyt sijoiltaan, ja hänen oli täytynyt hankkia sille hoitoa". Lottie muisti silloin, että talvikarnevaalipäivänä, kun Ralph oli niin raa'asti ja häikäilemättä pakottanut hänet juoksemaan huonosti kivettyjä puistoteitä pitkin, hän oli tuntenut jonkin notkahtavan molemmissa jaloissaan… "Se oli niin hullunkurista, ikäänkuin jokin olisi katkennut juuri tuossa. Ensin toisessa ja sitten toisessa jalassa."

Tämä teoria oli jonkun aikaa hyvin suotuisa talon rauhalle. Se antoi Lottielle uuden puheenaiheen, jollaiset olivat hänelle niin välttämättömiä. Mutta tohtori Dewey, jolta kysyttiin neuvoa, otti röntgen-valokuvan hänen jalastaan ja ilmoitti ne täydellisesti normaalisiksi. Hän ehdotti leveämpiä pohjia, matalampia kantoja ja hieman suurempia kenkiä.

"Hän ei lainkaan koetellut", sanoi Lottie vihaisesti. "Hän ei pane minuun vähääkään huomiota. Hän ei ole auttanut minua ikinä, vaikka olen ollut niin surkeassa tilassa Didsin syntymästä saakka. Hän suorastaan vihaa minua. Minä en välitä siitä, mitä hän sanoo. Hänen puheestaan voi päättää jo alusta, että hän oli määrännyt kantansa, ennenkuin ottikaan tuon röntgenkuvan. Minä tunnen luiden eroavan toisistaan juuri tuossa paikassa, kun astun niille."

He koettivat hieroa niitä linimentillä. Ralph ja hän äitinsä hieroivat vuorotellen rumentuneita jalkaraukkoja, joiden muodottomat varpaat olivat likistyneet toistensa alle, niiden nivelet olivat punaiset ja arpiset lukemattomien känsävoiteiden vaikutuksesta, joita Lottie oli koettanut, luottaen yhä uudestaan jokaiseen. Jos he jaksoivat hieroa kyllin kauan, lakkasivat tuskat joksikin aikaa, mutta palasivat kohta, kun Lottie koetti kävellä muodinmukaisissa kengissään.

Hän ja Ralph kiistelivät meluisasti hänen kengistään, jälkimmäinen halveksien niiden tyhmää kuosia ja kieltäytyen suomasta hänelle myötätuntoa tuskia kohtaan niin kauan kuin Lottie ei suostunut niistä luopumaan. Lottie taasen koetti monisanaisesti todistaa, etteivät ne olleet syynä tuskiin, vaatien vihaisesti oikeudenmukaista myötätuntoa todella koville kärsimyksilleen. "Minä en ilkeä käyttää noita kauhistuttavia terveyskenkiä!" (Rouva Bascomb käytti aina sellaisia.) "Eivätkä jalkanikaan ole luodut rumien terveyskenkien muotoisiksi. Minä olen aina käyttänyt tällaisia kenkiä eivätkä ne ole koskaan vaivanneet minua ennenkuin nyt, niin että niiden muodossa ei voi olla vikaa. Minun jalkani on niin rintava, etten voi käyttää noita kauhistuttavia, arkipäiväisiä kapineita. Minulla on luonnollisesti hyvin rintava jalka."

Hän ei ainoastaan tahtonut sellaisia kenkiä. ("Mitä ihmettä!" huudahti hän hämmästyneenä puolustautuen. Ellei ihmisen enää sallita valita omia kenkiäänkään, niin mitä sitten seuraa? Joku ryhtyy paloittelemaan minulle ruokanikin, luullakseni.") vaan valitsi vielä itsepäisesti kengät Didsillekin, koska se muka oli hänen ehdoton oikeutensa: "Kuka sentään on hänen äitinsä?"

Didsin kummassakin jalassa oli nyt pieni känsä, helmenvärinen aamuisin yön levon jälkeen, punainen ja hellä iltaisin, kun kauniit, muodikkaat, patenttinahkaiset nauhakengät riisuttiin.

"Nuo eivät ole känsiä!" sanoi Lottie uhmaavasti. "Jokaisen jalkoihin voi sattumalta ilmestyä pari kolme punaista täplää." Hän siirsi katseensa hämmentyneen ja vihaisen näköisenä anopista mieheensä, vaikka ei kumpikaan ollut virkkanut sanaakaan ja Ralph oli vain ääneti nostanut lapsen syliinsä katsoakseen hänen jalkojaan. "Herrainen aika sentään!" huusi Lottie vapisevalla äänellä. "Minä en ole ikinä nähnyt juoniteltavan turhasta tällä tavalla!"

He eivät vieläkään puhuneet, mutta heidän hämmästyksekseen Lottie alkoi nyt itkeä kuin hänen sydämensä olisi murtunut. "Tämä on liian ilkeätä", nyyhkytti hän. "Minä en tahdo mitään pahaa. Haluan vain kauniita esineitä, kuten kaikki muutkin. Ja te viitsittekin moittia minua siitä. Te moititte minua kaikesta. Minä saan tapella joka kerta ihan hirveästi halutessani jotakin kaunista Didsille ja itselleni."

Hän jatkoi itkuaan surkeana nojaten päätänsä käsivarsiin ja hänen hartiansa hytkyivat. "Minä pidän kauniista esineistä!" huusi hän katkonaisesti: "Mutta te näytätte niitä vihaavan. Tämä alituinen taisteleminen väsyttää minua. Toivoisin saavani nauttia elämästäni edes kerran kaikkien minua siitä moittimatta. Minä en ole ollut onnellinen ainoatakaan päivää elämässäni."

Totuttuun tapaansa Ralph otti hiljaa hattunsa ja livahti ovesta kadulle. Hänen äitinsä oli nähnyt iltalehdestä, että Pittin ja Killingworthin koripallojoukkueet kilpailivat tänä iltana paikkakunnan joukkueen kanssa.

Jäätyään kahden kesken Lottien kanssa rouva Bascomb istui hetkisen paikallaan, kärsien katkonaisten nyyhkytysten surkeudesta. Hän yllytti ivaansa kovasti. Hän sanoi itsekseen, tuijottaen Lottien leveään selkään ja koettaen paaduttaa itseään ruikuttavaa itkua vastaan: "Tuollainen itku on naurettavaa, yhtä naurettavaa ja järjetöntä kuin kaikki muutkin tekosi. Ellet olisi niin laiska ja ahne, et lihoisi noin hirveästi, ja sinä saattaisit käyttää samanlaisia kenkiä kuin ennenkin tarvitsematta tappaa itseäsi."

Mutta hänen mielessään liikkui myös jotakin muuta, mikä vastoin hänen tahtoaan värähti jokaisen tuollaisen surkean nyyhkytyksen kuuluessa. Olla Lottielle myötätuntoinen noin luonnottoman surkeuden aikana… kuinka naurettavaa! Yhtä naurettavaa kuin Lottie itsekin oli.

Hän halusi todistaa itselleen, kuinka naurettavaa se oli. Noustuaan vaivaloisesti, sillä hänkin oli melko väsynyt näin päivän lopulla, hän meni yläkertaan, toi sieltä jalkavadin täynnä lämmintä vettä keittiöstä ja polvistuen sitten Lottien viereen alkoi taistella nauhojen solmuja vastaan, jotka olivat painuneet pehmoiseen jalkarintaan. Vihdoin hän sai kengät irti, veti silkkisukat pois (Lottie mukaantui tähän kaikkeen huomautuksitta, niiskautti vain silloin tällöin nenäänsä) ja työnsi paisuneet, ajettuneet jalat lämpimään veteen.

Tyynten kasvojensa naamion takana hän tyydytti riemuitsevan ylenkatseen halua nähdessään Lottien ylenpalttisesti huojentuneen ilmeen.

"Oh, kuinka suloiselta se tuntuu!" sanoi Lottie vetäen syvään henkeään, autuaan lohdun ilmestyessä hänen silmiinsä.

"Sinun on parasta istua siinä ja antaa niiden olla vedessä jonkun aikaa", sanoi rouva Bascomb. "Minä vien sillä aikaa Didsin vuoteeseen. Tässä on eilisen lehden kuvaliite."

Yläkerrassa, kun hän hellävaroen pesi Didsin kaunista pikku ruumista, hän kutsui avukseen kaikki puolustuksensa sitä huolestusta vastaan, joka oli liikkunut hänen sydämessään Lottien ruvetessa itkemään. Hän haki esille väkevimmän vihtrillinsä korventaakseen jäljettömiin tämän ohimenevän tunteellisuuden puuskan. "Loukatut tunteet! Lorua! Lottiella ei ole mitään tunteita. Kipeitä känsiä, ei mitään muuta. Nyt kun hänen jalkansa ovat kuumassa vedessä ja viimeinen Mutt ja Jeff on hänen katseltavanaan, eivät loukatut tunteet vaivaa häntä enää paljonkaan."

Hän loiskutteli vettä Didsin ympärillä kylpyammeessa hukuttaakseen mielestään nuo säälittävät nyyhkytykset, ja myöhemmin, kun hän hieroi voidetta Didsin punertuneihin, pahoinpideltyihin pieniin jalkoihin, sanoi hän itselleen äkäisesti: "Teeskenteli kuin hänen tunteitaan olisi loukattu! Samalla hetkellä, kun hänen jalkojaan lakkasi pakottamasta, hän oli niin loukkautuneen näköinen kuin kissa kermassa."

Mutta kaikki tämä, kuten muukin maallinen, haihtui hänen mielestään, kun hän polvistui lapsen vuoteen ääreen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Hyvää yötä, mummo", mumisi väsynyt lapsi unisesti.

"Hyvää yötä, rakas pieni tyttöseni", sanoi hänen mummonsa, hänen rukouksensa lapsen menestymisen hyväksi leimahtaessa liekkiin kuin tuli.

Hän kuuli Ralphin tulevan kotiin myöhään sinä iltana, ja kun Ralph liikkui edestakaisin kylpy- ja makuuhuoneen väliä peseytyessään ja riisuutuessaan, kuuli hän Lottien ärtyneen äänen valittavan myöhäistä paluuta ja omaa ikävää iltaansa. Sitten makuuhuoneen ovi sulkeutui, vaientaen molemmat epäsointuiset äänet ja hetkisen kuluttua oli kaikki hiljaista.

Rouva Bascomb ajatteli, kuten muinakin iltoina ennen nukkumistaan: "Jos Ralph voitaisiin erottaa hänestä ruumiillisesti edes lyhyeksi ajaksi, menettäisi Lottie ehkä vaikutusvaltansa häneen. Se on kuin häijy lumous. Joka päivä Ralph pääsee häntä pakoon, ja joka yö valtaa Lottie hänet takaisin. Ja joka päivä käy Ralph hieman arkipäiväisemmäksi, tylsemmäksi ja julkeammaksi. Kuinka hän saattaakaan… vaikka hän tuntee Lottien niin hyvin? Ja halveksii häntä niin!"

Hän ei voinut milloinkaan tukahduttaa hämmästystään nähdessään Ralphin silmien, jotka useinkin katselivat Lottieta yhtä halveksivasti kuin hänenkin, kimaltelevan vanhasta himosta, kun näkyviin tuli hänen vaimonsa, yllään alushame ja kureliivi, täyteläisten rintojen ollessa paljaina kureliivin suojuksen epäiltävien pitsien ja rimsujen yläpuolella. Takaisin hän vaipui Lottien valtaan, joka kerta hieman alemmas.

Rouva Bascomb oli luopunut kaikista sellaisista ajatuksista, että Ralph voisi jolloinkin pelastaa itsensä, omasta aloitteestaan lopettaa tämän vajoamisen ja kiivetä ylöspäin. Jokaiseen viittaukseen siitä asiasta hän kaiketi vastaisi, silmissään uusi, töykeä katse, joka niin omituisesti jäykisti hänen vieläkin poikamaisia kasvojaan: "Pelastaako itseni? Mitä pelastusarmeijan pötyä se on? Minähän rakastan vaimoani niinkuin miesten on tapana. Mitä muuta voisit odottaa?"

Mutta hänen äitinsä otaksui nyt, että se side, joka kiinnitti hänet Lottiehen, johtui alituisesti uudistuvan ruumiillisen kosketuksen huumasta. "Se on häntä voimakkaampi. Ehkä se vie voiton mistä miehestä tahansa", oletti tämä keski-ikäinen leski maatessaan kapeassa vuoteessa ja pohtiessaan asiaa pimeässä. "Mutta ehkä se on niin voimakas vain tottumuksena? Kenties se nykyään on enemmän tottumusta kuin mitään muuta."

Mutta tietysti ei ollut keinoa lopettaa tätä tottumusta.

Seuraavana aamuna Lottie suvaitsi jäädä vuoteeseensa noin tunnin ajaksi, koska hänen jalkojaan vieläkin pakotti. Silloin kun Lottie pysyi vuoteessaan, olivat aamiaiset hauskoja tilaisuuksia, joiden vuoksi rouva Bascomb mielelläänkin teki sen verran ylimääräistä työtä, että vei tarjottimen yläkertaan.

Kuinka hauskaa heillä olikaan, pöydän ääressä istuvilla kolmella, kun heidän ei tarvinnut pelätä Lottien painostavia katseita ja he saivat iloita siitä varmuudesta, ettei mitään heidän hilpeätä pilaansa käsitettäisi kirjaimellisesti eikä väärin.

Ralph hymyili suudellessaan heitä molempia ja lähti työhönsä. Didsin kasvot oikein loistivat, kun hän riensi pihalle leikkimään. Rouva Bascomb alkoi nopeasti korjata ruokia pöydältä. Työskennellessään hän ajatteli: "Ah, kunpa Lottie vain tahtoisi syödä kaikki ateriansa vuoteessaan!"

Ja tämän niin luonnollisesti, niin kevyesti, niin melkein ylimalkaisesti johtuneen ajatuksen mukana hän siirtyi luonnollisesti, kevyesti, melkein ylimalkaisesti elämänsä toisesta puolesta toiseen.