XXII

Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista. Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen, enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset, muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän, että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.

Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut ainoatakaan kuvastinta.

Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki, heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin, Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi Lottien synkkiin kasvoihin.

Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.

Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli "pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.

Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta. Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari, kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken. Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"

Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti. Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin näköinen, eikö olekin?"

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka voin raivata tien hänelle?"

"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa olevat miehet katsoivat häneen.

He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa sakka.

"Kah, mehän olemme tulleet liian varhain", sanoi Ralph katsoen tornikelloa.

"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"

"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle, jos sitä tarvitset."

Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi, mistä sinun pitäisi hakea sitä."

Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen, yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia, jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin…" ajatteli hänen isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen sydämestään.

Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"

Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän. "Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei ole kaukanakaan. Minä lähden."

"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.

Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa, kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?" sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."

"Mummo, miksi ei mamma tule?" huusi Dids vetäen isoäitiään kädestä.

"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue näkemättä.

"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.

"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien kellon syytä."

Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.

Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät, jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi, liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat sanat:

DEARDORPIN JA GRUENBERGIN KAUPPA MYY HALVIMMALLA!

Verratkaa lattia harjojamme kaikkiin muihin!

"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"

Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?" Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra, ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.

Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen, nyyhkyttäen ääneen.

Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.

Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta. Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello…" kun Ralph oli jo hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle, ja jos oikaisemme takatietä pitkin…"

Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle. Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt kaniini.

"Kiiruhtakaa!" huohotti Ralph. "Kiiruhtakaa!"

He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä mukana.

"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille. "Minä jään Didsin luo."

Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.

Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen, että mammakin saa katsella sitä."

Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.

"Mutta pappa ja mamma eivät menneet sinne päin!" huudahti Dids kauhistuneena.

Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!" Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu…" Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen.

Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.

Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.

Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta. Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti kiinni takanaan.

Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia? Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä varten."

Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä, kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.

Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä, hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot kalpeina.

Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää, hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."

Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."

Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.

"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?" Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.

Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun. Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun äkkiä kuulin sen repeävän ja kun…"

"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."

"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."

"En minä kerro hänelle", vastasi rouva Bascomb vakavasti.

"Ethän sinä anna poliisin viedä minua?"

"En minä anna viedä."

Lapsen kasvot rauhoittuivat, ja hänen päänsä vaipui pielukselle.

Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.

Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.

Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.

Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään äänen sanovan: "Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."