XXXV

Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.

Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon. Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo — kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?

Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi. Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen, kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä, hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.

Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan, vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään, persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu, kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä, mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen, oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän pitänyt heidän elämäänsä koossa.

Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias, hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi, mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi; hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin; hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.

Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään, oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa. Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön, saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään toivottomien päivätuntiensa kuluessa.

Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille, jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta. Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.

Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä, ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse lainkaan opettaa häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."

Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn. Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.

Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa. Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin, ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja — iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä, mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja (kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä. Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.

Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.

Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti, taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:

"Kuu on niinkuin kukkanen taivaan huvihuonehen…"

Vihdoin, hyvin hiljaa: "Mitä sinä teet siellä, kultaseni?" kysyi isoäiti.

Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli. Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä tuskallisesti ja hurmaavasti.

"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi, pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.

Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden tarjoilijan parissa.

Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa… ja kuitenkin suoda tilaa niin äärettömän suurelle ilolle!

Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa, koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta, sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään oli tullut halveksittava olento.

Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.