V

Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa. Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja ottanut heidät hoiviinsa."

"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille pojalle."

"Ihmettelenpä, kuka se tyttö on?" kysyi neiti Saunders.

"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan Hicksin perheestä?"

"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä, koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään naimisiin.

"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle, heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"

He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän maailmankaikkeutensa keskus.

Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta. Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.

Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille… astua todellakin toiselta toiselle.

Siihen aikaan hänen oma sisäinen heilurinsa oli lähtenyt takaisin päin, heilahdettuaan niin kauas kuin suinkin toiselle suunnalle. Hän oli pelännyt äärettömästi koulumaailmaan palaamista, mutta sillä oli ollut tavallinen rauhoittava vaikutuksensa. Samalla hetkellä, kun hän oli astunut rakennukseen, oli hänen mieleensä juolahtanut tuhansia tyynnyttäviä ammattimaisia mielleyhtymiä. Hänen persoonallisuutensa vakavuuden keskusta oli siirtynyt samalla tavalla kuin muinakin tuhansina aamuina, kun hän luokkahuoneensa kynnyksellä oli jättänyt taakseen Mary Bascombin, John Bascombin lesken, Ralph Bascombin äidin, jolle hänen oma persoonallinen elämänsä oli maailmankaikkeus ja joka oli luonnostaan tämän maailmankaikkeuden edeltäpäin määrätty keskus. Kun hän ripusti päällysvaatteensa eteiseen, tuli hänestä samanlainen "opettaja" kuin monista muista hänen kaltaisistaan, sen naisen asemesta, jolle kaikki persoonallisesti koskeva oli tavattoman tärkeää. Ja "opettajaa" arvosteltiin yksinomaan sen perusteella, kuinka hän kykeni siirtämään kymmeniin pieniin aivoihin monia persoonattomia tiedoneriä, sellaisia, kuinka murtolukuja jaettiin ja miksi satamakaupungit olivat sisämaan kaupunkeja edullisemmassa asemassa. Näiden tuntien pelkkä kuluminen, jotka oli ahdettu täyteen ankarasti järjestettyä toimintaa, pakotti hänen tunteellisen elämänsä hetkelliseen pelastavaan turtumukseen.

Hän oli yhä uudestaan kokenut, usein tahtomattaan ja aina avuttomasti, tämän omien asioittensa siirtymisen syrjään arkipäiväisten koulutehtävien tieltä… laskentoa 9:15 — 9:45; sisälukua 9:45 — 10:15… ja loput vielä lisäksi. Siinä maailmassa ei hänen onnensa tahi hätänsä merkinnyt mitään. Vain se merkitsi jotakin, että kesäkuuhun mennessä kaikkien hänen edessään kohoavien neljänkymmenen pienen kallon piti imeä itseensä kaikki se, mitä niiltä kuulusteltiin valtion määräämissä tutkinnoissa. Tämän vaatimuksen ankaruus lievensi persoonallisten suhteitten tuskia. Tällä haavaa siirrettiin ne keskuksesta syrjään, vaikka ne olisivat melunneet kuinka paljon tahansa.

Mutta ei ainoastaan yksi luokkahuone vapauttanut täten yhtä naista hänen omien asioittensa peloittavasta, iänikuisesta, perinnäisestä, pakottavasta tärkeydestä, vaan jokainen huone koko rakennuksessa. Se varmuus, että monet muutkin olivat samassa pulassa, teki muutoksen säälimättömän töykeyden siedettävämmäksi. Jo pelkkä rakennuksen ulkomuotokin kaukaa, kouluilman haju, kalkkitomu, lattiaöljy, kuumat höyrytorvet, ikkunakukat; kaikkialta kuuluva melu, sitten hiljaisuus, jonka suljettujen ovien takana mumisevat nuoret äänet rikkoivat — kaikki tämä ulotti opettaviin naisiin rauhoittavan vaikutuksensa, jollaista ei kukaan talousaskareihin syventynyt nainen saanut milloinkaan kokea — hän kun oli joutunut alttiiksi kotiesineiden kuperien kuvastimien heijastuksille, jotka eivät näyttäneet hänelle muuta kuin aina suurennettuja kuvia hänestä itsestään.

Mary Bascomb, arkana ja vapisten vihasta ja mielipahasta ja pelosta, astui luokkahuoneeseensa ja tunsi jääkylmän maailman, joka selvästi kulki omaa tietään hoitaen asioitaan omaan tapaansa ja työntäen hänen persoonallisuutensa syrjään. Se soi hänelle hengitysaikaa puoleenpäivään saakka.

Ja puolenpäivän aikana hän kuuli sen, mitä kaikki muutkin olivat kuulleet, että Ralph Bascomb oli karannut erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa ja että rouva Bascomb, ihmeellisesti uhraten itsensä hänelle ainaiseen tapaansa, oli ottanut nuoret kotiinsa, sanomatta moitteen sanaakaan.

Kun hän ruokasalissa otti käteensä kulhon tomaattilientä, ihmetteli hän painuneitten, liikkumattomien silmäluomiensa takana, miksi hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta ennen, miksi hän oli jättänyt Ralphin puhetavan "ei sinun kaltaisesi" melkein huomaamatta, miksi ei ollut juolahtanut hänen mieleensä, että Ralph oli voinut tarkoittaa kevytmielisesti ja uudenaikaisesti kasvatettua naista. Nyt hänessä tapahtui sitä jyrkempi vastavaikutus. Hänen pitkän valvotun painajaisyönsä jälkeen tämä uusi mahdollisuus tuntui enemmän kuin siedettävältä.

Puoliviisi, kun hän kääntyi kotiin päin, hän tunsi olevansa paljoa enemmän oma itsensä kuin aamunkoitteessa oli luullut mahdolliseksi. Hän oli hyvin väsynyt, kuten oli luonnollistakin niin pitkän valvomisen jälkeen, mutta ei ollut kuumeinen, turtunut eikä pahoinvoipa, kuten ajoittain koko viime yön. Hän oli jälleen Mary Bascomb ja valmis, kuten hän aina oli, täyttämään velvollisuutensa.

Se ei ehkä sittenkään kävisi niin vaikeaksi. Melko miellyttävä kuva tilanteesta hahmottui hänen sisäisen katseensa eteen — hänen maailmaansa oli nyt ilmestynyt uusi henkilö, Charlotte, hyvin nuori ehkä, tuollainen iloinen pieni täysihoitolassa kasvanut, mutta vieläkin kehityskaudessaan, ujo, arka, hirmuisen huolissaan siitä, mitä Ralphin ihmeellinen äiti voisi hänestä ajatella (Ralph oli luonnollisesti kertonut paljonkin äidistään); siellä oli Ralphkin, liikutettuna, kiitollisena äitinsä ylevästä näkökannasta, äärettömästi huojentuneena senvuoksi, ettei siitä lainkaan tulisi rettelöä (hän tunsi Ralphin!), ja siellä oli hän itsekin, jalomielisesti tietämätönnä siitä laiminlyönnistä, jota he olivat osoittaneet hänelle, auttavaisena ja Charlotten omaisten ihailemana samalla tavalla kuin sellaiset varakkaat perheet häntä aina ihailivat. Perheneuvotteluja… hän näki heidät… "Nuo ajattelemattomat lapset! Mutta meidän pitää silti tehdä niin paljon kuin suinkin heidän hyväkseen… nuoruus on aina nuoruutta!"

Hän muisti inhoten viimeöisen raivoisan mielenliikutuksensa. Hän ajatteli jälleen, kuten oli ajatellut niin monesti ennenkin elämässään, että itsehillinnän menettäminen ei soveltunut hänelle laisinkaan. Hän ei uskonut siihen, eikä kenenkään pitäisi uskoa.

Mutta hänen polvensa horjuivat anteeksiannettavasta ruumiillisesta heikkoudesta, kun hän nousi talonsa portaita ovelle ja pisti avaimen reikään. Ennenkuin hän väänsi sitä, veti hän pitkään henkeään ja teki sellaisen päätöksen, että tulkoonpa mitä tahansa, hän ei milloinkaan riitelisi Ralphin vaimon kanssa. Hän halveksi sellaisia naisia, jotka eivät voineet sopia miniöittensä kanssa. Muuan niistä monista selviöistä, jonka hän oli aina toistanut vilpittömässä vakaumuksessa, oli seuraava: "Riitaan tarvitaan kaksi ihmistä." Kun hän aukaisi kotinsa oven, painoi hän sen mieleensä kuin edeltäpäin tehdyn päätöksen, ettei hänestä milloinkaan tulisi riitakumppania. Tavatessaan vieraan tytön ensi kerran hän aikoi asettua sille kannalle, jolla tahtoi pysyäkin, aikoi olla ystävällinen ja äidillisen luja.

Hän astui halliin ja näki naulakossa riippuvan kirkkaanvihreän, kummallisen muotoisen hatun, joka oli valmistettu hyvin kimaltelevista, vernissoiduista, huolimattomasti palmikoiduista oljista, tuntien sen erääksi sen kevätkauden halvaksi malliksi. Sen alapuolella, nojaten seinään, oli kirkkaanvihreä pumpulinen auringonvarjostin kädensijasta riippuvine paksuine kirkkaanvihreine tupsuineen. Rouva Bascomb huomasi, tuijottaessaan siihen, valesilkin ohuiden kuitujen kuluneen eri kohdista niin, että karheat hamppulangat, joista se oli valmistettu, näkyivät. Ilma oli ummehtunut hajuvedestä… sellaisesta hajuvedestä, joka mainiosti sopi tuohon hattuun.

Rouva Bascombin mielipide poikansa vaimosta vakiintui koneellisesti, leppymättömästi.

Mitä nuo tyhmät puheet koulussa olivatkaan olleet, että hän muka oli varakkaan tehtailijan tytär!

Siitä, mitä sellaiset puheet olivat viekoitelleet hänet toivomaan, tuli nyt vastavaikutuksena suorastaan pahoinvointia. Hän meni keittiöön ja näki emaljoidulla pöydällään niin paljon likaisia astioita ja ruoanjätteitä, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mokomaa. Muuan paistinpannu, joka oli keltainen särjetyistä munista, oli öljykeittiöllä.

Ei kuulunut mitään ääniä. He eivät siis olleet kotona. Heillä ei ollut edes sen vertaa tavallista säädyllisyyttäkään, että he olisivat jääneet odottamaan hänen tuloaan. He olivat tulleet tänne, käyttäneet kaikkea hyväkseen ja lähteneet sitten huvittelemaan, jättäen hänet likaisten astioiden tervehdittäväksi.

Hän seisoi epäjärjestykseen saatetussa keittiössä tuijottaen rasvaiseen ja astioiden täyttämään pöytään, kunnes kaiken hirveys tuntui suunnattomalta.

Hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa kuin pakopaikkaan ja tunsi senkin tuoksuvan samalta hirveällä hajuvedeltä. Hänen pukupöydällään oli valkoisia ihojauhekasoja. Hän oli siis käynyt jo täälläkin. Talo oli tukahduttavan täynnä outoa miniää.

Rouva Bascomb oli syöksähtänyt ikkunaa kohti saadakseen raitista ilmaa, kun hän kuuli alemman kerroksen pääoven aukenevan ja paukahtavan sitten kiinni. Portailta kuului nopeita, kiirehtiviä askelia. Nuoria ääniä. Naurua.

Hän jäykistyi paikalleen eikä olisi voinut kääntää päätäänkään.

Ovi lennähti auki, ja Ralphin ääni kuului iloisena, pirteänä. "Hän voitti siinä! Kelloni oli jäljessä!"

Ralphin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, ja hänen päänsä väännettiin syrjään, niin että hänelle voitiin antaa pitkä, rutistava suudelma. Hänen hattunsa lähti puolittain irti poikamaisen vallattomuuden vuoksi, ja hän kuvitteli varmaankin näyttävänsä naurettavalta sen ollessa toisella korvallisella…

"Täällä me nyt ollaan, äiti! Ja sinun pitää heti uskoa, että kiitin nöyrästi ja sydämellisesti sähkösanomastasi. Me olimme suunniltamme levottomuudesta, kunnes se saapui. Mutta minä tiesin sinun mukautuvan siihen kuin kunnon toverin ainakin ja niin sanoinkin Lottielle."

Hänen puhellessaan rouva Bascomb ajatteli heti kun katsoi hänen kiihkeihin kasvoihinsa, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, että Ralph oli juovuksissa. Mutta pojan silmät eivät olleet milloinkaan olleet kirkkaammat eikä hänen nuori hipiänsä kukoistavampi. Hänen henkäyksensä oli yhtä puhdas kuin kissanpoikasen. Ja silloin äiti muisti… ei, Ralph ei ollut sennäköinen kuin olisi juovuksissa, vaan samanlainen kuin tullessaan kotiin ääni käheänä huudoista kotijoukkueen hyväksi ja kireän ottelun kiihoittamana.

Ralph kääntyi nyt, pitäen toista käsivarttaan hänen vyötäreillään ja vetäisten luokseen toiselle puolelleen…

Tuo siis oli Lottie.

Rouva Bascomb, joka koetti toisella kädellään suoristaa hattuaan, taivuttaessaan pitkää ruumistaan, jotta voisi suudella häneen päin kurkotettuja, jauheen peittämiä kasvoja, näki, että Lottie oli hyvin pieni, hyvin sievä ja hirvittävästi tuoksuva äsken tuntuneelta hajuvedeltä. Hän huomasi vielä muutakin. Rouva Bascombin tarkkaan nenään tunkeutui jotakin katkeraa leyhkää, joka ilmoitti hänelle, että Lottien runsas, liiaksi käherretty musta tukka oli pesun tarpeessa.

Kaiken odottamattomuus, vastakohta hyvin järjestetyn kohtaamisen, johon hän oli valmistautunut, ja tämän välillä kauhistutti häntä. Hänen uusien vaikutelmiensa katkera sisäinen vuoksi törmäsi hänen toiveittensa kiitävään ulkonaiseen luoteeseen. Ne molemmat hyökkäsivät yhteen hänen sydämessään ja alkoivat kiehua hämmentävän kiihkeästi. Niiden pauhussa hän oli vähän aikaa kuuro.

Hänessä ei ollut muuta liikevoimaa kuin mitä oli jäljellä entisestä mielialan ponnistuksesta. Hän sanoi koneellisesti juuri sen, mitä oli päättänytkin sanoa: "Minä olen iloinen saadessani toivottaa miniäni tervetulleeksi poikani kotiin."

Siihen Lottie, suudellen häntä hyvin tarmokkaasti kosteilla pehmeillä huulillaan, vastasi lauseella, jonka hän selvästi oli suunnitellut edeltäpäin: "Minä toivun teidän sallivan minun nimittää teitä mammaksi."