VI

Hän oli ilmoittanut sähkösanomassaan, että "keskustelemme asioista ja teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta."

Niin he tekivätkin sinä iltana, Ralph ja hänen nuorikkonsa istuen sohvalla lähellä toisiaan käsivarret toistensa ympärillä, vastapäätä Ralphin äitiä.

Vanhemman rouvan huulet olivat kuivat. Silloin tällöin vapisutti hermostunut väristys hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä kuluneista tunneista oli sisältänyt suurimmat järkytykset — illallisvalmistuksetko, jolloin hänen tahratonta keittiötään oli loukattu huolimattomalla käytöksellä ja puheilla, illallispöytäkö, jolloin pöytätavat paljastivat persoonallisuutta, vaiko siistiminen jälkeenpäin — kun Lottien kömpelöt kädet, joiden lyhyiden sormien kiilloitetut kynnet oli leikattu teräviksi, latoivat kaikki astiat samalla kertaa haalealla rasvaisella vedellä täytettyyn pesusoikkoon, kun Ralph äänekkään leikillisesti kuivasi ne huuhtelematta ja kun he molemmat olivat yhtä tietämättömiä hänen läsnäolostaan kuin hellasta, paitsi silloin, kun hän puhutteli heitä. Ei sanaakaan, ei niin ainoata korostustakaan heidän puoleltaan, joka olisi näyttänyt heidän ymmärtävän, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen, millaiseen uhrautumiseen hän oli mukautunut.

Hän oli siirtynyt toisesta kostonhaluisesta vihanpuuskasta toiseen, ja kaikkia niitä katkeroitti se hyvin selvä tosiseikka, etteivät hänen tunteensa merkinneet mitään Ralphille eikä Lottielle.

Kun hän vihdoin istui heitä vastapäätä arkihuoneessa, ihmetteli hän, miksi he eivät huutaneet kauhusta katsellessaan hänen tuhkanharmaita riutuneita kasvojaan. Hän näki itsensä kuvastimessa ja pelästyi omaa ulkomuotoaan, koska hän näytti kiusautuneelta ja riutuneelta, suorastaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin eilen syvälle painuneine silmineen. Hän käänsi tuhotun naamionsa moittivasti noihin molempiin päin, jotka olivat syynä siihen, ja näki, että Lottien pyöreä käsivarsi oli kiertynyt Ralphin kaulaan ja että Ralphin huulet olivat kerran vielä painautuneet täyteläistä, velttoa suuta vasten, jonka kostea pehmeys vieläkin tahrasi hänen huuliaan, huolimatta kaikista yrityksistä pyyhkiä sitä pois. Hänen kauhistunut, pelokas ilmeensä ei järkyttänyt heitä ollenkaan, koska he eivät sitä nähneet.

Vanha tottumus toimitti vihdoin Ralphille jonkinlaisen viestin hänen äidiltään. Hän kävi levottomaksi ja oli, kuten ennenkin, tyytymätön äidin paheksumiseen. Sitten hän sanoi, työntäen Lottien syrjään leikillisesti: "Kuulehan nyt, Lottie kulta, meidän pitää keskustella asioista. Istu suorana ja ole käytännöllinen."

Lottie suoristi itsensä, pani lihavat kätensä ristiin, käänsi kosteat tummat silmänsä kattoa kohti ja alkoi pyörittää peukaloitaan nopeasti. Ralph tarttui häneen huudahtaen ilosta ja suuteli häntä niin kiihkeästi, että Lottie horjahti sohvan käsinojaa vasten, nauraen ja koettaen työntää toista pois. Jokainen heidän hurja liikkeensä toi samaa hajuveden tuoksua rouva Bascombin nenään.

Hän oli ihan jäykkä inhosta ja sen näköinenkin. Mutta siellä ei ollut ketään näkemässä.

"Nyt sinun pitää käyttäytyä kiltisti, Ralph!" sanoi Lottie työntäen hänet sohvan päähän.

Ralph kääntyi äitiinsä päin jälleen, huomasi suuttuneena, että hänen ilmeensä oli kylmä ja vakava, ja katsoi häneen samalla tavalla paheksuvasti kuin telmivä lapsi ikävään opettajaan.

Kolme silmäparia kohtasi toisensa odottavasti. Rouva Bascomb päätti kiihkeästi, ettei hän itse ainakaan esittäisi sitä kysymystä, mitä Ralphin nyt oli tehtävä. Hän tahtoi odottaa, vain odottaa nähdäkseen, mitä Ralphilla oli sanottavaa puolustuksekseen.

Nähtävästi Ralph ei tuntenut tarvetta sanoa mitään puolustuksekseen, paitsi kärsimätöntä, kapinallista: "No niin, äiti…"

"No niin, Ralph…" kuului perin kuiva vastaus.

He katsoivat toisiinsa hyvin vihaisesti.

"Minä luulin meidän alkavan puhua asioista", sanoi Lottie näyttäen äreältä.

Ralph katsahti häneen, unohti äitinsä, kumartui äkkiä hänen puoleensa ja suuteli häntä korvan taakse.

Lottie pysyi yllyttävästi liikkumatta, hänen leukansa painui, ja hän katsoi Ralphiin sivulta silmäripsiensä alitse, hymyillen ujosti. He olivat molemmat taas unohtaneet rouva Bascombin. Heistä huokui nyt muutakin kuin halvan hajuveden tuoksua… kuumia intohimon vihureita.

Rouva Bascomb pidätti henkeään. Hän ei aikonut sietää, että häntä loukattiin hänen omassa talossaan. Heillä ei ollut minkäänlaista säädyllisyyden tunnetta. Hän nousi jäykästi seisaalleen.

Hänen edessään muuttuivat nuoret heti vain pojaksi ja tytöksi, itsetietoisiksi ja suuttuneiksi sen vuoksi, että heidät oli pakotettu häpeämään.

"Oh, joutavia, äiti", sanoi Ralph. "Niin, kyllä me tästä selviämme. Älä ole niin sydämetön, sillä mehän menimme naimisiin vasta eilen."

Rouva Bascomb istuutui ja koetti panna vapisevat kätensä ristiin saadakseen ne tyyntymään.

Tällä tavalla he keskustelivat asioista kello yhdeksään saakka, johon kellonlyöntiin päästessä oli päätetty (jos voi sanoa mitään sellaista päätetyksi, mille oli suotu tarkkaavaisuuden jätteitä silloin tällöin), että Lottie jäisi sinne, Ralphin liikkuessa edestakaisin yliopiston ja kodin väliä kesäkuuhun saakka, jolloin hän luultavasti saisi diplominsa ja olisi valmis ansaitsemaan elatuksen itselleen ja Lottielle. Väliaikana he kaikki aikoivat tähystää jotakin edullista tointa, johon Ralph voisi päästä heti tutkinnon suoritettuaan, aloittaen alhaalta ja saavuttaen sitten vähitellen paremman aseman — mutta "ei sentään liian alhaalta", sanoi Ralph, laskien puolittain leikkiä. "Naimisissa oleva mies ei voi työskennellä konttoripoikana. Hän on saanut velvollisuuksia hartioilleen."

Tässä hän ja Lottie vaihtoivat katseen, johon myöhemmät tapahtumat toivat selityksen.

Ralph oli kiihkeästi torjunut kaikki väittelyt siitä suunnitelmasta, että hänestä tulisi asianajaja. "Ei ollenkaan. Minä olen aina vihannut sitä aietta. Olenpa suunnattomasti hyvilläni siitä, että nyt voin pätevästä syystä sen jättää."

"Mutta, Ralph! Sinähän olet aina…" aloitti hänen äitinsä.

"Enkä ole!" keskeytti toinen reippaasti. "En milloinkaan! Sinä vain panit minut puheillasi kovalle, siinä kaikki."

Hänen koko käytöksensä, ajatteli rouva Bascomb, oli jo muuttunut, veltostunut, raaistunut, käynyt kursailemattomaksi kaikkea sellaista kohtaan, mitä hänelle oli koetettu opettaa. Ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että tämä oli hänen poikansa, hänen tottelevainen pieni poikansa, joka oli aina ollut hänelle niin suureksi iloksi. Hänen ajatellessaan sitä kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta kukaan muu ei nähnyt niitä paitsi hän itse. Hän kuivasi ne kaikkien nähden ja tiesi, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota.

"No, nyt on kaikki päätetty", sanoi Ralph reippaasti, katsoen kelloon. "On jo aika mennä nukkumaan. Nukkumisaika pienelle Willielle, jonka pitää matkustaa huomisaamuna junassa takaisin historian A-kursseille."

Lottie alkoi valittaa, etteivät he niin ollen saisi lainkaan viettää kuherruskuukautta, kuten kaikki muut — että Ralph matkusti pois ja jätti pienen tyttösensä yksikseen päiväkausiksi, ikäänkuin ei olisi…

Rouva Bascomb ei ollut kuulevinaan, nousi toisten huomaamatta ja meni halliin. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin oli päätettävä makuuhuoneista yöksi. Hänen piti kestää sekin. Ralphin huoneen vuode oli vain sotilaan makuulavan levyinen, todellisuudessa hänen lapsuusaikainen vuoteensa, joka oli jäljellä hänen nuorenmiehen-huoneessaan. Talon ainoa kahdenmaattava vuode oli hänen huoneessaan, sama, jonka hän ja Ralphin isä olivat ostaneet, jossa Ralph oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut, ja se huone oli ollut hänen yksin kaksikolmatta vuotta.

Hän seisoi portaitten juurella kauan aikaa, ennenkuin sai niin paljon ruumiillisia voimia, että jaksoi sanoa: "Sinun on parasta ottaa minun huoneeni, Ralph. Se on ainoa, joka on tarpeeksi suuri kahdelle."

"Hyvä on", sanoi Ralph, "me suostumme kaikkiin ehdotuksiisi". Sitten hän jatkoi: "Lottie, haluatko sinä jotakin syödäksesi ennen nukkumaanmenoa?"

"Voisin juoda lasillisen olutta ja syödä juustovoileivän, jos vain joku sitoisi käteni ja työntäisi sen suuhuni", sanoi Lottie hyväntuulisesti.

"Koira vieköön, se maistuisi hyvältä!"sanoi Ralph. "Mutta meillä ei ole mitään sellaista kotona. Tilaamme Kahnilta huomenna korillisen olutta. Mutta tulehan nyt sentään katsomaan, mitä meillä on."

Tämän keskustelun ("Tilaamme huomenna korillisen…") jäykistämänä rouva Bascomb seisoi portaitten juurella kuunnellen, kuinka he iloisesti tyhjensivät hänen jääkaappiaan. Jos hän olisi kyennyt avaamaan suunsa, olisi hän huutanut heille: "Mitä te siellä teette? Kuinka te kehtaatte?" Tämä oli jo liikaa. Raja täytyi olla…"

Mutta hänen huulensa olivat liian kuivat puhuakseen. Ja silmänräpäyksessä hänelle selvisi, että vaikka hän olisi voinutkin, ei hän olisi niin tehnyt. Ralph ja Lottie olivat käsittämättömän monien peninkulmien päässä hänestä se näyttäisi vain pikkumaiselta kotihirmuvallalta — hän saattoi kuulla Ralphin äänen, kun hän sanoisi: "Hyväinen aika, äiti, emmekö voi saada hieman haukattavaa ennen nukkumaanmenoa?"

Se, että Ralph näin unohti hänet, piittaamatta vähääkään säädyllisyydestä, värisytti häntä, ja tuntien, kuinka toisen jalan siirtäminen toisen eteen oli vaikeata, hän kiipesi hitaasti yläkertaan.

Hän otti lakanoita ja pieluksenpäällisiä puhtaista liinakaapeistaan ja aukaisi huoneensa oven. Hetkiseksi ilmestyi hänen eteensä hämärään muuan olento, joka aina, kun hän katsoi tästä ovesta huoneeseen, oli tämän jälkeen häntä vastassa. Se paikka, missä hän ensi kerran oli nähnyt Lottien, ei voinut milloinkaan muuttua hänelle samanlaiseksi kuin jokin muu paikka maailmassa. Siinä jo tänä ensi iltana, kuten kaikkina tulevina vuosinakin, seisoi Lottie… alhaisena, tyhmänä, arkipäiväisenä… sentapaisena, jollaista rouva Bascomb halveksi… siinä hän seisoi ja riemuitsi raa'asti äidin edessä, jonka pojan oli viekoitellut.

Rouva Bascomb painoi nappulaa, ja sähkölampun loisto karkoitti huoneesta haamun. Hän laittoi vuoteen kuntoon säännölliseen, siistiin tapaansa, katsellen samalla ympärilleen kummallisesti. Sitten mentyään vaatekomeroon hän kokosi sylinsä täyteen vaatteitaan naulakoista, kantoi ne Ralphin huoneeseen ja heitti kasoihin lattialle, kuten ei milloinkaan elämässään ollut käsitellyt tavaroitaan. Hän tarttui pukupöytänsä kirjaillun liinan kaikkiin neljään nurkkaan, vieden sen pois, sirojen, hauraiden pikku kapineiden kolistessa siinä särkyvän lasin ja helisevän hopean keralla. Hän kohotti katseensa seiniin, sieppasi sieltä sikstiiniläisen madonnan jäljennöksen, jonka oli saanut tyttöaikanaan, ja heitti paperikortin kalenterin, jossa oli joka päivän kohdalla hartaita mielilauseita ja joka aina riippui pöydän vieressä. Huone, jolta silmänräpäyksessä oli riistetty kaikki persoonallisuus, näytti nyt täysihoitolan makuusuojalta. Hän käsitti kylmän raivokkaasti, etteivät Ralph ja Lottie huomaisi eivätkä välittäisi, miltä se näytti.

Matkallaan Ralphin huoneeseen hän pysähtyi hetkiseksi ylempään halliin kuuntelemaan ääniä alhaalta — naurua, heikkoja huutoja, kirkumisia ja seuraavan keskustelun katkelmia:

"Sinun ei tarvitse koettaakaan…"

"Kyllä minäkin tahdon, jos vain…"

"Hyvä on, neiti rouvaseni, pidä sitten huolta itsestäsi." "Ralph, päästä minut irti, tai minä…"

Rouva Bascomb tunsi jotakin kummallista suussaan ja huomasi äänekkäästi purevansa hampaitaan yhteen. Tämä säikäytti häntä. "Voi, minä en voi kestää tätä! Minä en elä kesäkuuhun saakka, kunnes he menevät matkoihinsa."

Hän huusi portaiden juurelle jyrkällä, voimakkaalla äänellä: "Minä menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä."

Lörpöttelevä keskustelu lakkasi hetkiseksi. Hän tiesi sen jo. Milloin tahansa heidän tarkkaavaisuutensa pakotettiin kohdistumaan häneen, meni heiltä aina hetkinen sen muistamiseen, että hänkin oli olemassa.

Muuan tuoli narahti. "Malta hieman, äiti!" huusi Ralph odottamatta. Rouva Bascomb kuuli hänen tulevan alahalliin ja seisoen portaitten yläpäässä näki hänen kääntyvän ja kiiruhtavan ylöspäin. Hallin lamppu valaisi täydellisesti hänen kasvonsa, punastuneet, aistillisesti kiihoittuneet kasvot, jotka eivät hänestä näyttäneet Mary Bascombin pojan kasvoilta, vaan jonkun tavallisen naisen pauloihin joutuneen tavallisen miehen kasvoilta. Mitä Ralphilla nyt saattoi olla mielessä, ihmetteli hän.

Ei muuta kuin että hän kiersi käsivartensa äitinsä kaulalle ja painoi päänsä hetkiseksi hänen rintaansa vasten, sanoen: "Kuulehan nyt, äiti, sinun ei pidä ajatella… sinun ei tarvitse ajatella, etten minä… Äiti, sinä olet sentään tavattoman kiltti vanha toveri."

Hän kohotti päätänsä, ja hetkisen katsoivat hänen silmänsä syvälle äidin silmiin. Järkytyksestään huolimatta rouva Bascomb totesi, että heidän silmänsä nyt todella ensi kerran kohtasivat toisensa hänen palaamisensa jälkeen. Ei, kyllä siitä oli kulunut jo pitemmälti aikaa. Milloin olikaan Ralph viime kerran katsonut hänen silmiinsä? Vuosia takaperin.

Mitä hän nyt näki pojan silmissä? Kiihoittuneen nuoren miehen kasvojen punastuneesta aistillisesta naamiosta tuijottivat hänen pikku poikansa silmät hetkisen pelästyneinä, avuttomina…

"Voi, Ralph, Ralph!" huudahti hän puristaen poikaa hurjasti syliinsä.

* * * * *

Mitä tahansa se lienee ollutkaan, se meni ohi. "Kyllä, Lottie!" huudahti Ralph. "Minä tulen!"

Hän suuteli äitinsä poskea, painaen siihen tavallisen asiallisen, poikamaisen suutelonsa, ja kiiti portaita alas takaisin.

"Hyvää yötä, mamma!" huusi Lottien ääni iloisesti.

Rouva Bascomb meni poikansa huoneeseen ja istuutui vuoteen reunalle, laskien jalkansa omien vaatteittensa sekasortoiselle kasalle. Hän ei nostanut niitä lattialta. Vapisevin sormin hän aukoi pukunsa hakaset, solautti yöpuvun ylleen ja ryömi pieneen vuoteeseen.

Pian senjälkeen Lottie ja Ralph tulivat yläkertaan, mennen hänen huoneeseensa. Ohuiden seinien läpi hän kuuli heidän liikkuvan siellä ihan samalla tavalla kuin oli kuunnellut Ralphin liikkeitä kaikkina kasvuvuosina. Mutta nyt hän kuuli sieltä ääniäkin. He eivät olleet kuitenkaan niin äänekkäitä kuin äsken alakerrassa. Hiljaista kiihkeää muminaa, joka vain silloin tällöin rikkoi pitkän, painostavan hiljaisuuden.

Ralphin äiti makasi Ralphin vuoteessa, ruumis yhdessä sykkyrässä ja koko hänen olentonsa vihan tiukasti jännittämänä. Hänen täydellisesti unettoman yönsä jälkeen hänen ruumiillinen väsymyksensä oli niin suuri, että vaikka hän ei voinut nukkaakaan, ei hän voinut oikein valvoakaan. Hänen ajatuksensa siirtyivät mielettömästi toisesta särkyneestä kuvasta toiseen… hänen astiansa, hänen isoäitinsä hienot vanhat porsliinit harmaassa vedessä, jonka laidoilla oli rasvakerros… käsi, jonka kynnet olivat kiiltävät ja terävät, pitämässä kiinni haarukkaa kuin se olisi tikari… Toisesta huoneesta kuuluva mumina… hattunaulakko ja siihen ripustettu halpa kirkkaan vihreä hattu ja pumpulinen sateenvarjo alapuolella… hän ei voisi milloinkaan kestää sitä, ei milloinkaan! Mitä hän olikaan tehnyt joutuakseen sellaiseen surkeuteen… paksu hampputupsu, joka oli päällystetty ohuilla tekosilkkikuiduilla… sammakkojen kurnutusta, missä hän olikaan kuunnellut sitä? Ääni palautti kuvottavasti hänen mieleensä kirjeen herättämän tunteen, kun hän oli vetäissyt sen esille kirjelaatikosta… hän ei voi milloinkaan kestää kesäkuuhun saakka… hänestä tulisi mielipuoli… hiljaisuus toisessa huoneessa.

Sitten hän nukkui kuin olisi nauttinut lääkettä ja näki unta Ralphin silmien ilmeestä, joka oli niin hirveästi liikuttanut häntä — näki unta, että Ralph oli avannut jonkin oven täällä hänen omassa talossaan, oven, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, vaikka nyt tiesikin sen aina olleen siellä… avannut sen ja paljastanut suuren, pimeän, tyhjän huoneen… tyhjän. Ja kuitenkin hän nyt tiesi, että se oli aina ollut siellä… tyhjänä.

Hän heräsi säpsähtäen kellon lyödessä alakerrassa kahdeksan. Hän ei ollut nukkunut niin pitkään koulupäivinä vuosikausiin. Uni unohtui kokonaan.

Tunnin kestävä toivoton kiire siistimättömässä talossa, joka oli hiljainen muuten, paitsi hänen nopeita, varovaisia liikkeitään, kun hän pukeutui ja valmisti aamiaisensa. Ja sitten samalla tavalla kuin tuhansina muina aamuina ennen tätä ja tuhansina aamuina tämän jälkeen hän huomasi kerran vielä astuvansa koulurakennukseen ja jättävänsä persoonallisuutensa, oman haaksirikkoutuneen ja murskatun persoonallisuutensa taakseen, ryhtyessään täyttämään "opettajan" muodollisia, persoonattomia, hyödyllisiä velvollisuuksia.