XV

"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin täytyy olla jossakin täällä lähellä."

Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa. Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen, ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella, huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."

"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan hetkisen."

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen, epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.

Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle, pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin. Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.

Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin — oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen hänen sisimmässään, vei viha voiton.

"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen, ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä, en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää, että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."

Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri, jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.

"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin. "Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."

Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.

Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan, kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin kotiin."

Hän lausui tämän kuin olisi opetellut sen ulkoa. Niinkuin hän olikin.

Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi. Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista, joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.

Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana, maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?

Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin pöytänsä ääreen: "Hyvä on!… Niin, se onkin luullakseni parasta meille kaikille."

Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies, epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan? Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.

Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:

"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut — kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei ollut koskaan ajatellut mitään muuta."

Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa. Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti, että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei toinen mies ollut hänestä huolinut.

Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti, suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle. Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta, jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä lapsemme."

Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi (monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen, koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää, ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.

Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä, jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että kaikki oikeus oli hänen puolellaan.

Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.

Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta talostaan."

Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen, jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän vääryytensä äärettömyyteen.

Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He kartoittavat minut pois lemmikkini luota."

Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle, että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen luokan opettaja.

Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis myöhästyisi luokaltaan.

Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan harmahtavalta tukaltaan.

Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.

"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva? — että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa ympäristössänne saatte uusia voimia."

Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi, ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, tehdä sitä, mikä teitä miellyttää. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."

Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä koulurakennuksen ovesta sisään.

"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."