III

Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut — ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista? Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista. Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla. Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä, joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa… elämä kuinka tahansa… väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein. Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin. Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta, ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän, hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla… Eikä hän milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä…

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt. Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi. Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä vihanpuuskassaan suorastaan kiehui. Tänä iltapäivänä oli hänen suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta jälkeenpäin väsyksissä.

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi. Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen syytä. Siinä ei olisi hänelle mitään sen enempää kuin kaikissa muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa. Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään. Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena, mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana, kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä, mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

* * * * *

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun ilta.

Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista. He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi nopeasti.

"Rakas äiti!

Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi, vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

Me molemmat lähetämme terveisemme.

Sinun hellä poikasi

Ralph."

Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

* * * * *

Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.

Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät, vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.

Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.

Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.

Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.

Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että…

Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan: "Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen katsoessa muualle."

Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.

Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään, päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään. Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut liikkua.

Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.

"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani hakemaan sitä tänä iltana."

"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.

Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.

Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä kiertämään avainta lukossa.

Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle. Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin, kun tämä käveli keittiötä kohti.

"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli, hävitessään näkyvistä keittiöön.

"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."

Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä. Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.

"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän innostuneesti.

"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen sen pöydälle.

"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."

"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.

Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.