I

Alakuloiselle pienelle tytölle, joka mumisi vakavasti: "Mutta, opettaja, minä en suinkaan tarkoittanut —" rouva Bascomb sanoi kohottaen etusormeaan: "Sh! Enkö kuullut jonkun koputtavan?"

Käytävässä vuoroaan odottavien, vaatimattomasti puettujen naisten ja lasten ryhmä liikahti, ja muuan nainen sanoi kiihkeästi, lepyttävästi: "Kyllä, rouva Bascomb. Kyllä, arvoisa rouva. Minä kuulin jonkun koputtavan ihan äsken."

Rouva Bascomb palkitsi häntä heikolla hymyllä ja sanoi ovea kohti sointuvasti, muuttaen välissä äänenpainoaan: "Tulkaa… sisään!"

Odottavien naisten ilmeen heikko muutos ilmaisi, että he tunsivat opettajan äänenpainon eroavan siitä, jota he olisivat käyttäneet. Rouva Bascombin kasvojen tyyni, vielä heikompi tyytyväisyyden varjo näytti hänen tietävän, että he olivat tunteneet sen. Ovi aukeni. Eräs pitkä, vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen tyttö katsoi sisään.

"Ah, tule vain suoraan sisään, Margaret", sanoi rouva Bascomb, "minä en viivy enää pitkää aikaa".

Käytävässä seisovat naiset katsoivat toisiinsa, ymmärtäen, että viimeinen lause oli tarkoitettu heille.

Tyttö katsoi heihin. "Parasta kai sentään on, että menen takaisin omaan huoneeseeni", sanoi hän.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb luontevasti muuttaen jälleen välissä äänenpainoaan, "siihen ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Istuudu sinä vain odottamaan. Jos vain voit mahtua viidennen luokan penkkiin."

Uusikko istuutui mukavasti hymyillen ja vääntäen pitkän solakan ruumiinsa hullunkuriseen asentoon matalan istuimen ja pöydän väliin. Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja asettui tarkkaamaan läpileikkausta vanhemman naisen elämästä. Heikko tietoisuus tästä punasi rouva Bascombin miettiväiset kasvot.

Huoneen perältä saattoi tyttö kuulla vain vuoropuhelujen toisen osan ja nähdä ainoastaan rouva Bascombin ilmeen. Toiset olivat selin häneen, ja heidän äänensä kantautuivat hänen luokseen huonosti äännettynä muminana, jota vastaan rouva Bascombin hienostunut puhe kaikui joustavana. Se oli kuin puhelinkeskustelun kuuntelemista.

"Mutta, Annie kultaseni, ellet olisi aikonut niin tehdä, et olisi lyönyt Isabellaa. Se ei voi olla totta, kun sanot, ettet tarkoittanut sitä. Me teemme ainoastaan sitä, mitä tarkoitamme. Jossakin sinun sydämesi sopukassa on täytynyt olla vihaa Isabellaa vastaan. Ja viha on myrkkyä. Sinun pitää karkoittaa se heti pois elämästäsi, tahi se pakottaa sinut vielä tekemään pahempaakin kuin lyömään pientä koulutoveriasi. Eikö se ole niin, rouva Dempsey?"

Väliaika rouva Dempseyn mumisten lausutulle vastaukselle.

Sitten kuultiin tuon suloisen, melko surullisen äänen sanovan jälleen: "Niin, luonnollisesti se on vaikeata. Kaikki tekemisen arvoinen on vaikeata. Mutta se on täydellisesti mahdollista. Minä sanon aina nuorille henkilöille, että jos he vain täyttävät elämänsä kauniilla ajatuksilla, ei pahoilla ajatuksilla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. No niin, minä en aio rangaista Annieta. Minä en usko rangaistuksiin. Minä tahdon vain, että hän ajattelisi sanomaani ja kirjoittaisi kaksikymmentä kertaa ja toisi kouluun huomenna seuraavan lauseen: 'Minä rakastan Isabellaa ja tahdon saada hänet ystäväkseni.'"

Nyt seurasi rouva Dempseyn vähän kuuluvampaa muminaa, josta voitiin erottaa sanat: "Tuo kirottu ilkeä nulikka." Hänet keskeytti rouva Bascombin ääni, sanoen hiljaa: "Ah, kyllä hän voi, jos hän vain koettaa! Minä väitän aina, että jokaisessa ihmisessä on jotakin rakastettavaa. Ja jos haemme sitä, voimme pakottaa sen esille. Tämä on sellainen läksy, joka Annien pitää oppia, ja sen jokainen osa on yhtä tärkeä kuin kertomataulu."

Kun rankaisematon Annie ja hänen äitinsä liikkuivat eteenpäin, hakivat rouva Bascombin silmät hetkisen huoneen perällä istuvan tytön silmiä. Iloisia ihailun ja tunnustuksen viestejä vaihdettiin, seuraavan ryhmän tullessa opettajan pöydän ääreen. Rouva Bascomb siirsi nyt tarkkaavaisuutensa täydellisellä ilmeen muutoksella repaleiseen pieneen poikaan ja pieneen kumaraiseen vanhaan naiseen.

Parin äänen yhteistä muminaa, jonka rouva Bascombin järkevä ja tyynesti ivallinen ääni keskeytti sanoilla: "Minä luulen, että voisin ymmärtää teitä paremmin, jos vuorotellen sanoisitte minulle sanottavanne."

Epämiellyttävä hiljaisuus, kun toinen odotti toistaan.

Kirkas ääni jälleen hieman kärsimättömästi: "No niin, Michael —"

Pienen pojan ääni anteeksipyytävänä, häpeilevänä.

Sitten vanha nainen, kumartuen eteenpäin, puhuen vielä hiljaisemmalla äänellä, koetti ilmoittaa jotakin, sanomatta sitä. Pienen pojan jalkojen hämmentynyttä laahustamista.

Rouva Bascombin ääni täyteläisenä ja täynnä moitetta: "Mutta missä Michaelin äiti on?"

Vanha nainen nojautui vielä enemmän pöydän yli ja laski vapisevan, kuihtuneen kätensä sen laidalla olevalle kirjapinkalle. Pieni poika painoi päänsä melko kumaraan. Nuo pari vaikenevaa naista, jotka olivat jääneet seisomaan käytävään, ilmaisivat ymmärtämyksensä. He katsoivat lattiaan ja syrjään kuin näyttääkseen, etteivät he kuunnelleet.

Rouva Bascombin ääni vakavana ja täyteläisenä: "Mutta, rouva Malone, naisen paikka on aina miehensä luona. Avioliitto on pyhä asia. Ihminen ei voi ratkaista pulmia pakenemalla niitä. Kun ihmiset menevät naimisiin, ottavat he hartioilleen määrätyn vastuunalaisuuden, ja vaikka olosuhteet osoittautuisivatkin vaikeammiksi kuin he ovat ajatelleet, ei heillä ole oikeutta…"

Vanhan naisen ääni totesi hyvin hiljaa jotakin.

Rouva Bascombin ääni jälleen järkytettynä: "Ah, hän oli liian nuori mennäkseen naimisiin! Mikä panee vanhemmat suostumaan sellaisiin avioliittoihin? Mutta siinäkin tapauksessa voidaan asiat jollakin tavalla järjestää, jos vain asianomaiset henkilöt todella koettavat."

Nyt vanhan naisen selkä alkoi liikahdella, ja vaikka se olikin melko paljon kumarassa, ei se enää ollut niin kunnioittava. Sitä vapisutti sen tarmo, mitä hän nyt aikoi sanoa. Hänen äänensä kantautui huoneen perälle katkonaisina lauseina, kuvauksen palasina… "Tarttui hiilihankoon ja hyökkäsi hänen kimppuunsa… Karkoitti hänet kotoa kello yhden aikaan ulos yöhön ja lumeen… Naapurien oli pakko tulla sisään ja… Vähemmän kuin kolmen viikon kuluttua syntyi Michael, vai eikö…"

Hänen äänensä oli kimeä, hänen korostuksensa raaka — sellaisen henkilön korostus, joka on tottunut raakoihin sanoihin. Hän iski kirjapinkkaan kyhmyisillä vanhoilla käsillään.

Pienen pojan riippuvat sormet koukistuivat hermostuneesti, hänen veltostuneet hartiansa ja polvensa panivat hänet näyttämään lyhyemmältä ja pienemmältä kuin milloinkaan ennen. Käytävään jääneet naiset kuuntelivat nyt ahneesti, inhimillisesti.

Rouva Bascomb peräytyi. Tarmon ilme ilmestyi hänen kasvoihinsa, jotka eivät tällä hetkellä näyttäneet ollenkaan miettiväisiltä, vaan itsevaltaisilta. Hän koputti komentavasti pöytäänsä. "Sillä ei voiteta mitään, että mennään vastenmielisiin yksityiskohtiin julkisesti, rouva Malone. Mikään ei tästä liikuta minua. Tahdoin vain yksinkertaisesti ilmoittaa teille, että teidän pitää hankkia Michaelille jokin rauhallinen kolkka, missä hän voi tehdä kotityönsä, sillä jollei hän tee siistimpää työtä kuin viime aikoina, on minun pakko siirtää hänet luokkaa alemmaksi." Hän keskeytti antaakseen uhkauksensa vaikuttaa ja jatkoi sitten ratkaisevasti: "Minä ajattelin vain olevan ystävällisempää, että varoitan teitä edeltäpäin ja annan teille tilaisuuden asian korjaamiseen."

Lauseensa käänteellä, kokoamalla yhteen muutamia irtonaisia papereita pöydältään, siirtymällä tuolissaan ja katsomalla kiihoittuneen vanhan naisen ohi seuraavaan rivissä, määrätyllä suunsa ja leukansa ilmeellä hän ilmaisi kuin tyrkkäämällä rouva Malonea selkään, että hänen haastattelunsa oli lopussa.

Vanha nainen keskeytti äkkiä, liikuttaen vielä huuliaan. Hän veti henkeään, hapuili hetkisen kiinnittäessään päällystakkinsa hakasia, katsoi epämääräisesti ympärilleen, silmäsi vielä kerran pojanpoikansa opettajaan ja tarttuen hänen käteensä meni ovelle laahustaen. Kun he astuivat ulkopuolelle halliin, voitiin kuulla pienen pojan pidätettyä itkua.

Rouva Bascomb katsoi nuoreen tyttöön ja pudisti päätänsä alistuvaisesti.

Seuraava nainen rivissä, muuan paksuvartaloinen valkoverikkö, jolla oli pellavatukkainen pieni tyttö vierellään, tuli lähemmäksi, mutta kun hän avasi suunsa puhuakseen, työnnettiin ovi raolleen, ja kaunis, samettiseen päällystakkiin pukeutunut nainen tuli kahisten huoneeseen. "Ah, kuinka iloinen olenkaan, että te olette vielä täällä, rouva Bascomb!" sanoi hän riemuiten. "Minä pelkäsin niin kovin, että myöhästyisin. Miten voitte? Minä en ole nähnytkään teitä sitten viime bridgekerhon illatsun jälkeen. Kuinka komealta nyt näytättekään! Mutta tehän olette aina samanlainen. Mieheni sanoo usein minulle tuntuvan mahdottomalta, että sekä hän että minä olemme käyneet koulua teidän johdollanne, koska te vielä olette ihan samanlainen kuin silloinkin. Minä uskallan vaikka vannoakin, että minulla on nyt enemmän ryppyjä kasvoissani kuin teillä. Mutta niistä saan kiittää vaikeuksiani. Minä olen niin huolissani Freddien vuoksi. Freddien laskutaito. Juuri senvuoksi halusinkin puhutella teitä tänään. Jos me…"

Kun hän puhui, oli hänen katseensa harhaillut puolueettomasti ja näkemättä mitään pöytien ja tuolien ja seinien ja odottavien naisten ohi. Mutta nyt hän huomasi huoneen perällä istuvan tytön ja tunnusti näkevänsä tämän toisenkin henkilön. "Ah, hei siellä, Margaret Hill! Mitä on ensimmäisen luokan opettajalla tekemistä tässä kerroksessa?" huudahti hän iloisesti.

Hänen puhuessaankin väritti hänen kasvojaan ja ääntään tytön täälläolon mahdollisen syyn muistaminen. Se pani hänet näyttämään hyväntuulisen vallattomalta, mikä pakotti tytönkin punastumaan, mutta ei harmista.

Hän vastasi tyynesti, mutta hieman itsetietoisesti: "Kuinka voitte, rouva Marvin?"

Rouva Bascomb hymyili heikosti, loukkautumatta siitä lausumattomasta johtopäätöksestä, joka oli vireillä molempien naisten välillä. "Minä saan nyt olla yksinäni muutamia päiviä. Ralph on matkustanut Harristowniin hankkimaan itselleen jotakin työtä kesälomakseen. Ja minä pyysin Margaretia illalliselle luokseni."

"Ah niin, minä ymmärrän", sanoi rouva Marvin katsoen veitikkamaisesti Margaretiin. "Teidän Ralphinne saa kai päästötodistuksen yliopistosta ensi kesäkuussa? Siunatkoon, kuinka aika rientää! Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että hän on tarpeeksi vanha oppiarvon suorittamiseen. Mutta luonnollisesti, kunhan vain lasketaan oikein — muistan olleeni kahdeksannella luokalla, kun hän oli kekseliäs pieni vekara ensimmäisellä."

"Ralph syntyi vuonna 87", sanoi hänen äitinsä. "Hän oli vain kolmivuotias silloin. Hän oli liian nuori tullakseen kouluun ollenkaan. Mutta minulla ei luonnollisestikaan ollut kotona ketään, jonka hoiviin olisin voinut jättää hänet."

Tämä lause sanottiin vaatimattomalla äänenpainolla, mihin rouva Marvin vastasi myötämielisesti: "Niin, nyt kun minulla on omiakin lapsia, ihmettelen usein, kuinka te ollenkaan voitte tulla toimeen yksinänne, kun Ralph oli pieni. Herrainen aika! Minä en voi muuta tehdäkään kuin pitää silmällä omiani, vaikka minulla ei olekaan muuta tekemistä ja vaikka minulla on vielä miehenikin apunani. Kuinka te voitte pitää huolta Ralphista ja ansaita elatuksenne sitäpaitsi? Mutta Ralph oli luonnollisesti aina sellainen suloinen pikkumies. Hän ei luullakseni tuottanut teille milloinkaan huolia. Luulen sen kuitenkin johtuneen siitä, että te osaatte hoitaa häntä niin, ettei hän halunnutkaan olla vallaton. Minun täytyy tunnustaa, etten itse ole niin taitava. En voi milloinkaan saada Freddietä tottelemaan, niinkuin Ralph aina totteli teitä… teidänhän ei ikinä tarvinnut tehdä muuta kuin katsoa oikein vakavasti häneen. Hyväinen aika! Minä sanon usein Freddien isälle, että vaikka tuijottaisinkin Freddiehen kuinka tiukasti tahansa, ei hän sitä edes huomaisikaan. Ralph suuntasi tavallisesti katseensa teidän kasvoihinne tahtoen tietää, mitä vaaditte häntä tekemään. Kuinka viehättävästi hänen tukkansakin tavallisesti kihartui! Toivoisin, että Freddiellämmekin olisi samanlainen tukka. Mutta hänen tukkansa on ihan suora, vieläpä hyvin karheakin. Eikä ole väliä, millä sitä voitelen."

Tämän kaiken kuunteleminen ei ollut tuottanut rouva Bascombille minkäänlaisia ponnistuksia, ja ollen nyt hyvin lempeästi suosiollinen Freddietä ja hänen laskutaitoaan kohtaan hän sanoi kehoittavasti: "Oliko jotakin, mitä voisin tehdä puolestanne?"

Kuultuaan tämän se lihavahko nainen pienen tyttärensä kanssa, joka oli alistuvaisesti odottanut, peräytyi ja katosi näkyvistä, kunnes Freddien laskutaidosta oli väitelty yksityiskohtaisesti ja lopullisesti ja kunnes rouva Marvin oli lausunut viimeiset iloiset runsassanaiset jäähyväisensä.

Kun ovi vihdoinkin sulkeutui, tuli odottava nainen kerran vieläkin näkyviin ja sijoittui taas paikalleen opettajan pöydän viereen. Rouva Bascomb katsoi hänen päänsä yli kelloa, mutta hänen äänensä oli huolellisen kärsivällinen, kun hän kysyi: "Mitä se olikaan, rouva Langwetter?"

Rouva Langwetter pyysi mumisten jotakin pöydän ääressä istuvalta naiselta, joka punnitsi sitä, katsellen valkoisia käsiään. Sitten lempeästi: "No niin, rouva Langwetter, minä luulen voivani suostua siihen, jos vain Greta varmasti tuo minulle kaikki kirjoitustehtävänsä."

Rouva Langwetter lausui hämmentyneenä kiitoksensa ja poistui.

Rouva Bascomb käänsi katseensa viimeiseen naiseen, joka oli odottanut alusta alkaen. "Rouva Armstrong, ettekö voisi yhtä hyvin tulla jonakin toisena päivänä?" kysyi hän taivuttavasti. "Minulla on teille hyvin paljon puhuttavaa. Jamesin kirjoitustyö kaipaa silmälläpitoa ja hänen lukemisensa myös. Minä tahtoisin, että hän lukisi ääneen kotonaan iltaisin. Kaiken selittäminen vie kuitenkin melkoisesti aikaa, ja minua on niin paljon viivytetty tänä iltapäivänä. Minä tunnen olevani melko väsynyt enkä ole kovinkaan voimakas." Sitten hän lisäsi kuin olisi jättänyt asian kokonaan toisen päätettäväksi: "Luonnollisesti vain siinä tapauksessa, että se sopii teille yhtä hyvin."

Rouva Armstrong kiiruhti sanomaan, että hän yhtä hyvin voi tulla jonakin toisenakin päivänä; ettei siitä ollut mitään vaivaa; että hän niin kiihkeästi halusi, että Jamie edistyisi hyvin koulussa, mitä hänen isänsäkin tahtoi; että he olivat niin kiitollisia rouva Bascombille siitä harrastuksesta, jota hän osoitti pojalle; ja tietysti, jos vain oli jotakin sellaista, mitä he voivat tehdä kotonaankin…

Rouva Bascomb vilkaisi sivumennen hänen päänsä yli kelloon. Rouva Armstrong eksyi pois ladulta, jolla hän ei oikein pysynyt parhaassakaan tapauksessa, katsahti äkkiä ympärilleen kuin olisi hakenut jotakin, näytti muistavan, ettei siellä ollut mitään, mitä hänen pitäisi katsella, tarttui Jamien käteen ja nyökäytellen ja hymyillen levottomasti vetäytyi pois huoneesta ja mumisi epäselvästi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän oli rouva Bascombille Jamieta kohtaan osoitetusta huolenpidosta.

Kun ovi sulkeutui, veti rouva Bascomb syvään henkeä ja vaipui tuoliinsa, katsoen toivovasti odottavaan tyttöön.

Margaret vääntäytyi irti kokoon puristavalta istuimelta ja tuli heti pöydän ääreen. "Ah, rouva Bascomb, kuinka väsynyt te lienettekään!" sanoi hän kiihkeästi. "Kaikki tämä koko päivän opetuksen jälkeen. Kuinka voitte sitä kestää, niin heikko kuin olette? Mutta kuinka täydellisesti ihmeellinen te olette heidän kanssaan! Teidän menetelmienne katseleminen on korvaamattomaksi opiksi vaikka kenelle. Mutta minä voisin opettaa vuosikausia, oppimatta kuitenkaan kohtelemaan jokaista oikealla tavalla, kuten te. Se oli ihmeellistä!"

"Sinä kiltti tyttö", mutisi rouva Bascomb. Hän siveli vasemmalla kädellään otsaansa kuin hänen päätään olisi pakottanut, katsoen kuitenkin samalla tytön kasvoihin rohkeasti hymyillen, mikä kertoi voitetusta väsymyksestä.