← Table of contents
Hänen poikansa vaimo

XXXVI

Väinö Nyman translation

Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa. Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.

Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph…" silloin oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.

Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli, että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.

Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta, ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa pettymystä poikansa takia.

Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi. Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys. Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut toista tietä?

Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton. Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan alla.

Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta — ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph lähti inhoittavaan työhönsä.

Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin tiesikään näiden huolien laatua.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta, hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.

Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen hämmästyneen nähdessään Bascombin.

Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.

Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa, rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti. "Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"

Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär, isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.

Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen nainen.

Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään. Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja uljas… hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.

Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuunneltavaa kuin hänen äänensä.

Tyttö kertoi: "… Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."

"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph. "Silloin minulla oli este."

Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.

Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."

Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavana.

"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph. Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä, tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä", sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä siitä, mitä Euroopassa tapahtui.

* * * * *

Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi, ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.

"Ah, äiti…" vaikeroi Ralph.

"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.

Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä, naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi. Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka oli ollut jotakin häpeällistä.

Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen, että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta. Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään pelättävää.

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit… sinä voisit matkustaa pois… kauas pois… niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta enää koskaan mitään kuulisi… sinä ja…"

Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin salama pimeässä.

Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä oli sanonut.

Rouva Bascombin silmät eivät antaneet aihetta epäilykseen.

"No mutta, äiti…!" huudahti hän suu auki.

Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"

Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi siitä mitään."

Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi hänen kasvoistaan ikipäiviksi.

Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat minut inhoamaan niin kovasti itseäni."

Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän äidilleen ankarasti.

Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin… Enpä koskaan ole aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen kestää sen, jos sinä vain voit."

Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on minun koetukseni eikä sinun. Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu… olisi toisen laahaamista samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani. Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan…"

Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle, kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään muuta."

Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"

Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman. Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.

* * * * *

He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa, käsittämätöntä elämäänsä… sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.

Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui. Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän kiihkeästi kuiskaten.

Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti itkuun.

* * * * *

Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen toivoa lisää?

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings