XXVII

Baumannit hämmästyivät nähdessään naapurinsa, rouva Bascombin tulevan pienen, hyvin hoidetun, tuoreen nurmikon poikki ennen aamiaista.

"Herra siunatkoon ja varjelkoon!" huusi Gertie, joka järjesteli tukkaansa hirmuisen kiireesti, koska hänen isäntänsä vaati yliluonnollista täsmällisyyttä, "mitä vanhalla rouva Bascombilla on tekemistä täällä näin varhain?"

"Tuleeko hän tänne?" kysyi rouva Baumann, laskien kahvipannun kädestään astuakseen ikkunan ääreen.

"Ehkä heiltä on loppunut jokin, sokeri tai kahvi, ja hän tulee nyt lainaamaan meiltä", vihjaisi rouva Rader, rouva Baumannin vanha täti.

Hänen huomautustaan vastustettiin ivallisesti, mikä oli hänen elämänselitystensä tavallinen kohtalo silloinkin, kun niihin pantiin edes hiukan huomiota. "Vanha rouva Bascombko lainaamaan?" sanoi Gertie. "Hän ei ole koko ikänään lainannut neulaakaan. Lottie on sen perheen piintynyt lainaaja."

"Niin juuri", sanoi rouva Bauman. Saamme kiittää onneamme, että rouva Bascomb palasi hoitamaan heidän talouttaan. Meillä ei olisi enää kotona ainoatakaan esinettä josta Lottie ei olisi kuluttanut pois uutuuden kiiltoa."

Rouva Bascomb oli nyt heidän kuistillaan ja koputti oveen. Sisällä olevat kolme naista asettuivat erilaisiin huolettomiin asentoihin ja huusivat niin asiallisesti vastaukseksi hänen koputukseensa kuin se olisi ollut heidän saamansa ensimmäinen merkki hänen läsnäolostaan: "Tulkaa vain sisään!"

Tulija ei näyttänyt oikein terveeltä, ajattelivat he nyökätessään niin kunnioittavasti kuin ainakin tälle naiselle, joka oli Gertien entinen opettaja, ja hyvä seurakuntalainen ja puhui sivistyneempää kieltä kuin he.

Hänen ensi sanoistaan he ymmärsivät, miksi hän näytti niin riutuneelta. Hänellä oli varmaankin ollut huono yö. Lottie oli sairas. Hänen täytyi olla todellakin sairas tällä kertaa, koska vanha rouva Bascomb siitä välitti. Vika selkärangassa. Mitä siitä ajattelisi? Heitä oikein värisytti, ja he nauttivat suunnattomasti, kun saivat kuulla niin tärkeän uutisen näin varhain aamulla. Tohtori Pell oli käynyt siellä. Sama tohtori Pell, josta puhuttiin niin paljon. Sen täytyi olla jotakin vakavaa. He lopettivat kaikki askareensa kokoontuen hänen ympärilleen lumottuina kuuntelemaan selostusta "oireista". Rouva Bascomb puhuikin niin yksityiskohtaisesti kaikesta kuin he halusivat sairaudesta kerrottavan.

"Hyväinen aika!" sanoi vanha rouva Rader nauttien. "Hyväinen aika!"

"Herran tähden!" sanoi rouva Baumann. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"

Vaikka Gertie ei ollut tähän hetkeen saakka ajatellutkaan Lottien selkärankaa, ei hän voinut hillitä luonnollista inhimillistä mielijohdettaan, vaan huudahti: "Minä olen aina sanonut Lottielle, että hän saa vielä tekemistä selästään", ja näin sanottuaan hän uskoikin sen. He eivät olleet tunteneet tällaista harrastusta mihinkään siitä asti, kun kadun päässä asuvan McDonaldin perheessä oli raivonnut lavantauti, jolloin terveyspoliisi oli löytänyt heidän kaivostaan mädänneen kanan, pakottanut heidät sulkemaan kaivonsa ja käyttämään vesijohtovettä ja maksamaan siitä.

He olisivat halunneet kuulla yhä uudestaan selostuksen Lottien sairaudesta, saada rouva Bascombin kertomaan vielä yksityiskohtaisemmin kaikki, mitä tohtori oli sanonut, mitä Lottie oli sanonut ja mitä hän itse oli sanonut, jotta heidän taas sopisi huomauttaa nähneensä, ettei Lottie viime aikoina ollut jaksanut oikein hyvin. Mutta rouva Bascomb ei voinut tuhlata aikaa. "Minun täytyy kiiruhtaa takaisin valmistamaan aamiaista", sanoi hän. "Tulin vain kysymään, voisiko rouva Rader auttaa meitä niin kauan kunnes Lottie paranee tai koulutyöni päättyy, jolloin voin taas itse oleskella hänen luonaan kotona kaiken aikaa."

He katsoivat toisiinsa hämmästyneinä kuullessaan jonkun mainitsevan omituisen vähäksytyn vanhan tädin nimen. Hän oli ollut jo vuosikausia heidän perheensä huomaamaton jäsen, eikä kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa millään asialla. Hän oli rampa, yli kuudenkymmenen vanha, jokseenkin älytön ja veltto, kovin vaatimaton eukko, niin että hän itsekin oli alkanut halveksia olemassaoloaan yhtä täydellisesti kuin muutkin eikä milloinkaan uneksinutkaan voivansa vaatia elämältä muuta kuin kolme kateellisesti suotua ateriaa päivässä ja vanhoja vaatteita, joita ei kukaan muu enää halunnut käyttää. Kun hän kuuli rouva Bascombin vihjauksen, että hänkin voisi olla hyödyksi jollekulle, oli hän yhtä hämmentyneen näköinen kuin jos häntä olisi pyydetty veturinkuljettajaksi.

Rouva Bascomb selitti: "Minä en tarkoita, että hänen pitäisi ottaa osaa talousaskareihin. Niistä selviän itsekin tilaamalla siivoojattaren taloon pari kolme kertaa viikossa eikä vain kerran, niinkuin tähän asti. Eikä teidän tarvitse pitää huolta Didsistäkään, koska voin viedä hänet mukaani kouluun. Hän onkin jo melkein laillisessa kouluiässä, ja tiedän ensi luokan opettajan, neiti Sternsin, ottavan hänet sinne joksikin aikaa. Niillä on siellä hiekkalaatikko ja paljon kuvakirjoja. Didsillä ei tule olemaan mitään hätää."

"Mutta minä luulin, ettei Lottie salli Didsin mennä kouluun niin nuorena", sanoi Gertie.

"Siitä ei tulekaan mitään sellaista, mitä oikeastaan sanotaan koulunkäynniksi. Eikä Didsin tarvitse siellä oppia mitään. Minä vain vien hänet sinne sentähden, ettei hän vaivaisi äitiään. Lottien ympärillä pitää olla hyvin rauhallista."

"Niin, kukaan ei tietysti halua meluavia lapsia ympärilleen", myönsi Gertie.

Rouva Bascomb kääntyi jälleen vanhan rouva Raderin puoleen, jonka suu oli ammollaan hämmästyksestä. "Te näette nyt tästä, ettei se tule olemaan vaikeata. Haluan vain, että istuskelette siellä, niin ettei Lottien tarvitse olla yksinään kotona. Siellä pitää vain olla joku, joka tekee hänelle pieniä palveluksia, tuo hänelle lasillisen vettä tai appelsiinin tai sanomalehden, kun se saapuu. Enkä tahdo vaivata teitä siihen maksutta. Se olisi minulle suureksi avuksi, ja voisin maksaa siitä pari kolme dollaria viikolta. Ja enemmänkin, jos suostutte pitämään tulta vireillä keittiössä ja noin puoliyhdentoista aikaan panette kiehumaan joko perunoita, makaroonia tai muuta, niin että se on valmista palatessani koulusta keskipäivällä. Minä ostan kotimatkalla lampaankyljyksiä tai paistia ja voisin siinä tapauksessa valmistaa puolisen muutamassa minuutissa."

Rouva Baumann katsoi Gertieen. Hän oli hirveästi kyllästynyt vanhaan kompuroivaan täti Agnekseen, joka oli muiden tiellä pitkin päivää. Eikö olisi suurenmoista, jos hänet saataisiin pois talosta joksikin aikaa? Ja jos hän voisi ansaita noin paljon rahaa, voitaisiin hänet pakottaa ostamaan omat kenkänsä. Henry kiukutteli aina niin hirveästi, kun piti ostaa Agnes-tädille kengätkin.

Rouva Rader näytti häikäistyltä. Pari kolme dollaria viikolta, kenties enemmänkin. Hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa vuosikausiin.

"Minä olisin apunne tarpeessa kymmenen minuuttia vaille yhdeksästä kymmeneen minuuttiin yli kahdentoista ja puoli kahdesta hieman yli neljän", selitti rouva Bascomb ja katsoi levottomasti rouva Raderiin, jonka suu oli nyt lujasti kiinni.

"No niin, ehkä voisin koettaa", sanoi eukko vastahakoisesti ikäänkuin pakosta mukautuen ikävään ehdotukseen.

"Niin, hän voisi luullakseni koettaa", sanoi rouva Baumann epäilevästi kuin suoden jonkun edun.

"Kiitoksia hyvin paljon", sanoi rouva Bascomb hyväksyvästi. "Ja teidän pitää pistäytyä niin usein kuin suinkin Lottien luo. Hän haluaa kuulla kaikki uutiset. Pyytäkää Flackerin tyttöjä käymään siellä, kun tapaatte heidät ensi kerran. He voivat hauskuttaa Lottieta. Hänen pitää kuulla paljon iloista keskustelua."

"Minä vien varmasti heille sanan", sanoi Gertie mielissään ajatuksesta, että hänellä oli niin tärkeitä uutisia kerrottavana.

Neljännestä yli neljän rouva Bascomb ja Dids, kävellessään nopeasti käytävää pitkin, huomasivat auton pysähtyvän heidän kohdalleen. "Minä olen matkalla poikanne kotiin", sanoi tohtori Pell heittäen sikaarinsa menemään ja avaten oven. "Enkö saa viedä teitä molempia naisia mukanani sinne?"

Rouva Bascomb kiipesi autoon, nostaen Didsin syliinsä. "Kiitoksia vain, tohtori, minä olen iloinen voidessani säästää aikaa. Ja sitäpaitsi halusin keskustellakin kanssanne."

"Potilaastammeko?" sanoi tohtori Pell. "Niin, niin, todellakin. Meidän potilaastamme." Hän taivutti päätänsä sellaisen miehen tapaan, joka aikoo lausua kohteliaisuuden, ja sanoi: "Minäkin olen iloinen saadessani puhutella teitä, ennenkuin puhuttelen häntä. Teidän selostuksenne on minulle hyvin tärkeä. Huomaan olevani suuresti riippuvainen teidän arvostelustanne tässä tapauksessa, niin, teidän arvostelustanne juuri." Hän puhui kömpelön imartelevaan tapaan, ikäänkuin jollekulle hidasjärkiselle.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä nenäliinansa. "Hänellä oli oikein huono yö, tohtori. Heräsin monta kertaa kuullessani hänen kääntyilevän ja heittelehtivän, ja vaikka hän ei ollutkaan oikein hereillä, vaikeroi hän unissaan. Ja tänä aamuna hän oli hyvin huonon näköinen. Hänen ihonsa oli niin kummallisen harmaa."

"Se on hyvin tavallinen oire", sanoi tohtori Pell opettavaisesti, "tuollainen väri, nimittäin. Hyvin tunnettu oire."

("Niin", ajatteli rouva Bascomb huojentuneena, "hän luulee minua tylsäksi".) Ääneen hän sanoi: "Ja hän näytti niin heikolta. Minusta tuntui kuin hänen pitäisi saada jotakin voimistuttavaa, ja siksi vaadin häntä syömään tukevan aamiaisen, vaikka hän sanoi, ettei hänellä ollut lainkaan ruokahalua."

"Niin, se oli ihan oikein", sanoi tohtori Pell, "meidän täytyy pitää yllä hänen voimiaan; pitää yllä hänen voimiaan."

"Ja keskipäivällä, tohtori, vein hänelle tarjottimella hyvät annokset oikein ravitsevaa ruokaa. Tällaisissa selkärankataudeissahan ei ole määrättyä ruokajärjestystä?"

"Ei lainkaan. Antakaa hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä tekee", sanoi tohtori Pell jalomielisesti.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa, työnsi nenäliinansa takaisin sinne ja napsautti sen kiinni, mutta avasi sen taas heti jälkeenpäin ja otti esille nenäliinan. "Tohtori, luonnollisesti te, jolla on niin suuri kokemus… voitte edellyttää… Miniäni on nuori ja elämänhaluinen. Voi käydä vaikeaksi pitää häntä kylliksi levossa. Kenties hän ei käsitäkään, kuinka vakavaa laatua hänen selkärankavaivansa on. Tahdotteko te…?" Kääntämättä silmiään lääkärin kasvoista hän avasi haparoiden laukkunsa, työnsi nenäliinansa sinne ja napsautti lukon kiinni.

Tohtori ilmoitti hänelle, että hän tietysti, kuten rouva Bascomb oli ajatellut, suuren kokemuksensa perusteella oli aavistanut juuri tätä vaikeutta, mutta sama laaja kokemus oli opettanut hänelle, sanoi hän, ettei se ollut mikään niin erittäin suuri vaikeus, koska ihmisen pysyttäminen levossa oli paljon helpompaa kuin rouva Bascomb luuli. "Minulla on ollut niin paljon samanlaisia tapauksia, että tiedän sen varmasti. Siihen pitää vain tottua. Olen tehnyt huomioita monista potilaistani, erittäinkin naisista. Vain alku on heille jokseenkin vaikea. Jos he pysyvät rauhallisina vuoteessaan muutamia viikkoja, ei heistä ole suurtakaan vaivaa senjälkeen. Niin, rouva Bascomb, monet sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole mitään vaivaa, nauttivat todella siitä, että saavat pysyä vuoteessaan, niin, todella nauttivat. Ja varmasti onkin", sanoi tohtori Pell pysäyttäen auton käytävän viereen rouva Bascombin talon edustalle ja avaten kohteliaasti oven hänelle, "varmasti onkin usein vaikeata suostuttaa heitä nousemaan taas jalkeille. He näyttävät tottuvan makaamaan. Ja luonnollisesti teidänlaisenne henkilö, jolla on niin suri kokemus ihmisluonteesta ja niin perinpohjaiset tiedot siitä, mikä on hänelle mieluista tai vastenmielistä, voi olla minulle suureksi avuksi, koettaessamme pitää potilastamme rauhallisena ja tyytyväisenä."

"Minä lupaan varmasti tehdä kaiken voitavani", mumisi rouva Bascomb, hakien jälleen hermostuneesti esille nenäliinansa.