XVII

Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.

Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.

Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi, josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää… ah, täydellisesti saavuttamaton päämäärä!

Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla takaisin!"

Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan. "Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku. Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."

Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan, mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi. Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen. Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi, vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin jalomielinen?"

Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide, johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta. Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä, ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä. He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."

Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan, ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti: kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia, sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti hiustensa hoidossa.

Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa yleisissä kouluissa.

Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen, luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä uhmatessaan.

New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen. Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa. Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava, nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.

Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän unohdusta kuin hän sai missään muualla.

Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.

Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin, jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen alituinen toistuminen:

"Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen."

Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä, mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli kääntänyt sille selkänsä.

Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan, luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin John olisi kuollut häneltä toisen kerran.

Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut, vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo! Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"

Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen ympärilleen… hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine, hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.

Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen. He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren, järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta… se oli ollut hirvittävä hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa… ja he olivat tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen: "Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"

Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan taloonsa!

Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.

Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle. Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut kaikkiin.

Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä, sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän tarkkaavaisen katseen jälkeen.

"Onko hän leikillinen, Ralph?"

"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan kotiin illalla."

"Niin, tietysti."

Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin silmäkulmainsa alta… En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta, että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."

Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.

Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt erittäin mainiolta.

"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"

"Ei, minulla ei todellakaan ole mitään valittamista."

"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan katseen kuin muutkin vieraat.

Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.

Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.

Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."

Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni! Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin. Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin mitään."

Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina herättänyt. Mutta miksi? Miksi?

Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!

Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä moitetta ja nuhdetta.

Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?