XXIX

Tohtori Pell tuli katsomaan potilasta kolmasti viikossa, tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät eivät tuntuneet Lottiesta samanlaisilta kuin muut viikon päivät. Ne eivät tuntuneet hänestä edes toistensakaan kaltaisilta, koska tohtori käsitteli häntä eri tavalla kunakin päivänä, niin että kun Lottie heräsi tiistaina, hän heti muisti, että häntä sinä päivänä käsiteltäisiin sähkösäteillä; ja torstaina, että hän sinä päivänä saisi sähköhierontaa, kun sitä vastoin lauantai-aamun ilmaakin väritti jokaviikkoisen tavallisen hieronnan odotus.

Lauantaista hoitoa tohtori ei kuitenkaan nimittänyt "hieronnaksi" eikä sietänyt muidenkaan käyttävän sitä sanaa. Mutta ne selitykset, jotka hän antoi omasta "psykomanualisen terapeutiikan" nimiluettelosta, olivat niin mutkallisia, että vaikka Lottie olisi kuullut ne kuinka usein tahansa, hän ei kuitenkaan osannut toistaa niitä siinä selostuksessa, jonka hän antoi ystävilleen tohtorin käsittelystä ja sanoista. Hän puhui siitä aina kuin "hieronnasta", mutta lisäsi äkkiä ja syyntuntoisesti: "vaikka se oikeastaan ei ole sellaista, vaan jotakin paljon enemmän kuin hierontaa".

Näistä kolmesta käsittelystä hän piti enimmän siitä, vaikka hän yleensä nauttikin näiden kaikkien taikojen yksityiskohdista. Tiistailla oli erityinen merkityksensä, koska oli jo kulunut kolme päivää tohtorin viime käynnistä, niin että hän oli jo hieman unohtanut hänen askeltensa kaiun, sikaarin ja hajuveden arvokkaan väkevän hajun, joka leijaili hänen edellään yläkertaan, ja ihmeellisen äänen kaiun, kun hän Ralphin äidin kunnioittavasti seuraamana tuli sairaan huoneeseen hieroen kauniita valkoisia käsiään ja kysyen kohteliaasti, kuinka hän oli voinut nämä hänen viime käyntinsä jälkeiset päivät.

Lottien mieli oli tulvillaan hämmästynyttä kiitollisuutta siitä, että joku niin paljon välitti hänen voinnistaan. Hänen kärsimyksensä olivat nykyään jo aika kulunutta juttua "tytöille", hänen vierailleen; tosin he kuuntelivat, kun hän kertoi heille oireittensa muutoksista, mutta eivät enää niin tarkkaavaisesti kuin ennen, ja kohta kun hän keskeytti, alkoivat he hyvin kylmäverisesti jutella omista oireistaan. Ralph ei viitsinyt enää kuunnella ollenkaan, ja Ralphin äiti, joka oleskeli aina siellä, tiesi jo ennakolta, miltä Lottiesta tuntui, niin ettei ollut tilaisuutta kertoa hänelle.

Mutta tohtori Pell välitti todellakin; sen tunsi hänen silmiensä ja äänensä jokaisesta ilmeestä. Jokaisen käynnin ensi osa kului yksityiskohtaiseen selostukseen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut viime kerrasta asti; miltä hänestä oli tuntunut kunkin aterian jälkeen, mikä oli sopinut hänen ruoansulatukselleen ja mikä oli tuntunut "vaikeasti sulavalta"; kuinka hän oli nukkunut, ja samalla kuvailtiin kaikki edestakaisin siirtyvät vaivat arassa selkärangassa. Tohtori kirjoitti usein muistiin jotakin selostuksista, kuunteli tarkkaavaisesti ja keskeytti vain silloin hetkiseksi, kun kirjoitti nahkakantiseen muistikirjaansa, jonka hieno tuoksu oli osa hänen hajustaan.

Näin Lottie sai puuhaa kootessaan aineistoa tohtori Pellille annettavaan selostukseen. Jokaisen aterian jälkeen hän painoi muistiinsa, että hänen piti tietää, kuinka kaikki eri ruokalajit olivat vaikuttaneet, niin että hän voisi kertoa siitä tohtorille; ja aina, istuttuaan pielustensa varassa tunnin verran, hän keskeytti kaikki askareensa voidakseen ajatella vakavasti selässään ja säärissään tuntuvia kipuja.

Joskus hänellä oli mitä kummallisimpia asioita kerrottavana — jokin äkkiä ilmestynyt tunnoton paikka, juuri tuossa kohdassa. Tai neulamaisia tuskia äkkiä säteilemässä joka suunnalle jostakin paikasta, joka ei ollut koskaan ennen häntä vaivannut.

"Missä se kohta on?" kysyi sitten tohtori kiihkeästi kuin se antaisi hänelle johtolangan, ja kun Lottie näytti hänelle sen kohdan selässään, tai reidessään, koputteli tohtori sen ympäristöä sormellaan, painoi lujasti silloin tällöin ja kysyi, koskiko se kipeämmin siihen vai tuohon kohtaan. Hän kirjoitti aina vastaukset muistikirjaansa.

Lottie tiesi, milloin kyseleminen loppui, koska tohtori aina silloin sulki muistikirjansa, vetäisi kuminauhan sen ympärille ja nousi sanoen jotakin tällaista: "No niin, no niin, katsotaan nyt, mitä säteemme vaikuttavat" (tai "vibratio" tai "psykomanipulatio"). "Me saamme teidät kyllä piakkoin jalkeille pesemään pyykkiä ja harjaamaan lattioita niin hyvin kuin ennenkin."

Lottie tunsi järkyttävää väsymystä, melkeinpä pyörtymystä, kun näitä toimeliaan elämän peloittavan kovia töitä näin raa'asti mainittiin. Kun jo käsivarsien pitäminen ylhäällä tarpeeksi kauan tukkaa kammatessa vaati niin äärettömiä ponnistuksia, kuinka sitten jaksaisi seisoa tuntikausia pesemässä astioita ja laittamassa vuoteita ja nostelemassa patjoja? Sen pelkkä ajatteleminenkin kauhistutti häntä, ja hän lepäsi vielä hervottomampana pehmeillä pieluksillaan.

Mutta hän luotti lujasti tohtorin käsittelyihin, jotka varmasti saivatkin hänet tuntemaan voivansa mainiosti. Tiistaisin tohtori toi mukanaan suuren, kauniisti valmistetun, samettivuorisen laatikon, josta hän otti esille kimaltelevia nikkeli- ja punakumisia putkia ja kummallisen muotoisen, onton lasivehkeen. Tämä viimeinen, sitten kun hän oli kiinnittänyt mutkallisen koneiston yhteen ja yhdistänyt sen sähkövirtaan, alkoi äkkiä, hehkua kovasti pahaenteisellä sinisellä liekillä, sähisten samalla hiljaa, mikä pani Lottien pallean väräjämään. Hän vetäisi alas rullakaihtimet, ennenkuin kutsui avukseen tämän yliluonnollisen sinisen tulen, niin että se oli huoneen ainoa valo, joka aavemaisesti valaisi tohtorin vakavia, mustanverisiä kasvoja ja Ralphin äidin vanhahkoa kalpeutta.

Sitten Lottie kääntyi kyljelleen, ja tohtori alkoi kuljettaa tuota hornamaista lasiputkea (hämmästyttävää kylläkin, se oli vain miellyttävän lämmin) edestakaisin hänen selkäänsä pitkin levein sivellyksin. "Tunnetteko säteiden tunkeutuvan lihan läpi?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua. "Minä voin näet vahventaa niitä, jos vain kestätte."

Ajatellen kiihkeästi, tuntuivatko ne lihan läpi, Lottie alkoi tajuta erilaisia omituisia vaikutelmia ja kiiruhti niitä kuvaamaan: "Se tuntuu siltä kuin laahaisi silkkiä ylös ja alas selkäni iholla", sanoi hän olkansa yli.

"Niinkö?" sanoi tohtori. "Minäpä vähennän virtaa hieman. Emme tahdo pilata asiaa liioittelulla."

Niin, tiistait olivat hieman kauhistuttavia ja kiihoittavia Lottien mielestä. Hän piti niistä, mutta oli melko iloinen, kun ne kunnollisesti päättivät.

Torstait olivat erilaisia. Sinä päivänä hierottiin häntä sähköllä. Tohtori toi sinne toisen kalliin, sametilla sisustetun laatikon, josta hän otti esille toisen kojeen; sen päässä oli jonkinlainen vasara ja siinä pyöreä kuminuppi. Kun hän väänsi sähkönappulaa, alkoi vasara täristä hyvin monta kertaa minuutissa (tohtori sanoi hänelle, kuinka monta, mutta hän ei voinut muistaa kertoessaan vierailleen, "oliko se neljäkymmentä kertaa minuutissa… vai neljäsataako?"). Sillä ryhtyi tohtori Pell naputtelemaan hänen selkäänsä miljoonilla heikoilla, pehmeillä lyönneillä, keskeyttäen vain silloin, kun Lottie kokonaan hengästyi ja pyysi lykkäystä. "Teidän pitää kärsiä tätä niin paljon kuin suinkin", sanoi tohtori painaen sen ilkeästi takovaa päätä eri kohtiin hänen leveää selkäänsä pitkin, jota hän käsitteli ammattimaisen kylmäkiskoisesti, vaikka se oli niin valkoinen ja pehmeä. ("Luulen hänen näkevän niitä niin paljon", ajatteli rouva Bascomb itsekseen nähdessään, että tohtori katseli Lottieta niin hajamielisen kylmästi.)

Lottie piti kuitenkin enimmin hänen lauantai-hieronnastaan. Se oli Lottielle hänen viikkonsa käännekohta. Kaikki kohosi sitä kohti ja alkoi taas viettää siitä poispäin. Häneltä meni koko se päivä, vieläpä osa seuraavastakin, voidakseen täydellisesti havahtua siitä lujien käsien nukuttavasta rauhasta, johon tohtori hierottuaan kämmeniinsä voidetta, oli lakkaamattomalla sivelyllä pitkin hänen selkäänsä hänet vaivuttanut.

Käytetty voide oli tohtorin erityinen salaisuus ja keksintö. Se oli sekoitettu monista harvinaisista alkuaineista, selitti hän, joista eräällä oli niin pistävä, maustemainen haju, että se kokonaan erosi kaikista niistä muista hajuista, joihin Lottie sai elämänsä kuluessa tutustua. Hän luotti suuresti tähän voiteeseen ja alkoi tuntea lievennystä jo sen ensi tuprahduksesta, kun tohtori väänsi auki hopeakorkkisen kristallipullon, jossa sitä säilytettiin. Hän laski aina alemmaksi ikkunan kaihtimet ennen käsittelyä ja hiljensi ääntäänkin.

"Sielullinen rauhallisuus on olennainen osa tässä parannusmenetelmässä", selitti hän. Se hiljainen ääni, jota hän käytti lauantai-aamuina, oli Lottien mielestä yhtä suuri osa käsittelystä kuin voiteen kummallinen, miellyttävä hajukin ja liukuva, tohtorin ihmeellisten käsien tuhat kertaa toistuva paineleminen ylös ja alas pitkin hänen selkärankaansa. "Nyt te lakkaatte jännittämästä lihaksianne ja pääsette täyteen lepoon", sanoi hän Lottielle tyynesti ja käskevästi mumisevalla äänellä yhä uudestaan. "Tämä poistaa kaiken kivun ja levottomuuden, poistaa ne täydellisesti ruumiistanne, samalla täyttäen teidät rauhallisuudella. Hetkisen kuluttua tunnette suuren rauhan hiipivän jäseniinne, ja pian saatte lepoa… täydellistä lepoa…" Lopun lähestyessä, kun hänen kätensä liikkuivat yhä hitaammin, hiljeni hänen äänensäkin pelkäksi epäselväksi muminaksi, joka oli kuin osa huoneen hämärästä ja talon hiljaisuudesta.

Kun hän oli lopettanut, käänsi hän Lottien velttoa ruumista hiljaa, kunnes Lottie makasi kyljellään ja nyökäyttäen sitten viimeisen kerran ääneti hyvästiksi katosi huoneesta, sulkien oven niin hiljaa takanaan, ettei pieninkään napsahdus rikkonut hiljaisuutta, joka ympäröi Lottieta hänen lepäillessään raukeuden tilassa, joka tuntui hänestä rauhalta.

Tohtorin määräyksestä ei kukaan saanut mennä huoneeseen, ennenkuin Lottie pyysi ruokaa. Joskus hän makasi sellaisessa hurmiotilassa tuntikausia puolitajuttomana.

Lottien mieltä ei varmastikaan lauantaisin täyttänyt halu päästä jaloilleen, kiitää sinne tänne, pestä astioita tai lakaista lattioita.

* * * * *

Rouva Bascomb piti aina huolta siitä, että hän oli saatavissa tohtorin käyntien aikana. Ei yhtä mittaa huoneessa, vaikka hän useinkin kävi siellä, mutta aina kotona. Hän päästi tohtorin sisälle, kun hän tuli, ottaen haltuunsa hänen päällystakkinsa ja hattunsa kuin hyvin opetettu palvelijatar, ja kun tohtori laskeutui portaita alakertaan vierailunsa jälkeen, oli hän aina saapuvilla päästääkseen hänet ulos talosta. Tohtori kiinnitti häneen aikaa myöten yhä vähemmän huomiota, ja hänen kolmasti viikossa tapahtuvat vierailunsa muuttuivat heidän kaikkien syvälle juurtuneeksi tavaksi. Ensin tohtori pani merkille, että vanha rouva Bascomb oli kirjoittanut maksuosoituksen hänen kuukautisen palkkionsa suoritukseksi eikä nuoren potilaan aviomies, mutta hän ei ollut niin tarkka siihen nähden, kuka hänelle maksoi, ja vähitellen vuosien kuluessa alkoi tämä kuukautinen maksuosoitus tuntua hänestä osingolta jostakin sijoituksesta, yhtä säännölliseltä, kuin persoonattomalta.

Rouva Bascomb ei kuitenkaan voinut tottua kohtelemaan tohtori Pelliä yhtä huolettoman asiallisesti. Niinä päivinä, kun tohtori oli käynyt siellä, hän ei saattanut syödä, istuessaan pöydässä ja tarjoillessaan Didsille ja Ralphille ja koettaessaan piilottaa sitä tosiseikkaa, ettei hän itse ottanut mitään. Yleensä he eivät sitä huomanneet, mutta joskus Ralph sanoi: "Kuulehan nyt, äiti, sinä et ole syönyt mitään, joit vain kupillisen teetä. Mikä sinua vaivaa?"

"Minä en tunne olevani nälissäni tänä iltana", mumisi hän tavallisesti vastaukseksi, alkaen nopeasti leikata jotakin palasiksi lautasellaan. "Mutta minä tunnen voivani silti mainiosti."

Silloin tällöin Ralph oli itsepäisempi sanoen töykeän rakastavasti: "No mutta, äiti, sinä lennät ihan ilmaan, ellet syö enempää."

Pari kolme kertaa hän ei ollut voinut hillitä sitä vastustavaa kouristusta, joka veti kokoon hänen kurkkunsa, kun Ralph pakotti hänet syömään.

"Anna minun olla rauhassa, Ralph", oli hän huutanut niin kiihkeästi, että se oli säikähdyttänyt Ralphin hiljaiseksi, "minä en voisi ahtaa vatsaani palastakaan, vaikka henkeni riippuisi siitä!"