XXXVII

Sinä päivänä, jolloin rouva Bascomb oli irroittanut medaljonkinsa, hän oli lakannut lukemasta raamattua ja rukoilemasta ennen maatamenoaan, mutta iltaisin, sammutettuaan valon, hän usein makasi valveilla kauan aikaa, aivot täynnä laajoja muodottomia mietelmiä, joiden kaltaisia hänellä ei koskaan ollut päivän puuhaisina tunteina. Koska hän oli ennen ollut hyvin ahkera raamatunlukija, tuntui hänestä luonnolliselta, että sellaisen melkein aution mietiskelyn läpi usein nousi hänen mieleensä jokin raamatunlause. Tavallisesti jokin Uuden Testamentin eriskummainen, hämärä väite, jota hän ei ollut ymmärtänyt, mutta joka jo lapsuudessa alkaneen toistamisen pakosta oli käynyt hänelle tutuksi.

Hän ei ymmärtänyt niitä nytkään samalla tavalla kuin muita aatteitaan. Mutta pitkinä miettimisen hetkinä pimeässä hän ei enää ollut huolissaan eikä ymmällä senvuoksi, ettei oikein ymmärtänyt näiden salattujen, jyrkkien lauseiden merkitystä. Ehkä se hänen osansa, joka todella ymmärsi ajatuksia, oli nukahtanut väsyneenä päivän vaivoista. Mutta se hänen osansa, joka oli vielä hereillä, näytti katselevan äärettömän kaukaa päivän tapahtumia ja outoa hehkua sanaryhmästä, joka oli yhtä arvoituksellinen ja tarkoitukseton hänen järjelleen kuin loitsu, mutta hänen ymmärryksensä pysyessä toimetonna valaisi häntä kuin auringonpaiste.

Mutta jos se kuolee, tuottaa se paljon hedelmiä. Hän, joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien käskyläinen. Sillä joka tahtoo pelastaa henkensä, on sen kadottava.

Illalla sen jälkeen kun hän oli saanut tuntea sanomatonta iloa siitä, että Ralph nojautui häneen, hän makasi vuoteessaan ajatellen tätä onnea ja kokien sen toistamiseen. Hän oli hyvin väsynyt, niinkuin aina iltaisin, ja unisuus sai piankin valtaansa hänen uupuneen ruumiinsa. Samalla kun hänen tajuntansa turtui, vedettiin kuin verho hänen silmiensä edestä. Ja kuitenkin hänen ruumiilliset silmänsä olivat ummessa lyijynraskaina väsymyksestä.

Hän tunsi alkavan unen sumentavan ajatusten kirkkaita, teräviä reunoja, ja sumentumisen ohella väistyi toinen verho hänen ymmärtämyksensä tieltä. Hänen suljetut silmänsä näkivät selvemmin.

Ne näkivät hänen kerran vielä alkaneen rakastaa elämäänsä.

Hänen poikansa vaimo

Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.

Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.

Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous, ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.

Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.

Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon. Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt nykyisestä toimestasi?"

"Pitäisinkö?" sanoi Ralph hämmästyen sellaista luuloakin.

"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa tuntuisikin tyhmältä."

"Anna tulla!" sanoi Ralph kylmäkiskoisesti.

Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.

Kun hän lopetti, ei Ralph sanonut mitään, ei näyttänyt miltään.

"No, mitä sinä arvelet?" kysyi rouva Bascomb.

"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin tietää, mitä siitä arvelen?"

"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä, sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.

Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen. "Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.

"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.

"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen. "Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se olisi ihan yhtä järkevää."

Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti, keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti. Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä vuotta takaperin.

Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta… Minä en ole ikinä kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin ainekirjoituksia… onko kukaan kuullutkaan, että…"

Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."

"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka mieletöntä se on."

"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb, jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.

Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä nykyajan vaatimusten mukaan.

"Kuulkaahan, rouva Bascomb", sanoi hän tavoittaen hänet takaapäin, "minä olen ajatellut teidän suunnitelmaanne ja luulen sen kelpaavan johonkin. Varmasti Ralph voisi siitä suoriutua. Totisesti minä tarvitsen häntä, jos hän vain voi."

Rouva Bascomb pysähtyi katsoen häneen tyynesti. "Kyllä hän voisi siitä selvitä, sitä ei tarvitse epäilläkään", sanoi hän sellaisen henkilön ratkaisevaan tapaan, jonka vakaumus on niin järkkymätön, ettei hän tunne tarvetta huutaa sitä julki. "Mutta hän ei tahdo ajatella sitä. Mainitsin siitä hänelle joku päivä sitten kuin pelkästä mahdollisuudesta. Mutta hän torjui sen heti, sanoen sitä mielettömäksi suunnitelmaksi."

"Ehkä se johtui siitä, että niin äkkiä yllätitte hänet", vihjaisi toinen.

"Ehkä", myönsi rouva Bascombkin, suoden hänelle kunnian tästä ajatuksesta.

"Minä en tiedä konttorissa ketään, jolla olisi tarpeeksi tarmoa nousta tuoliltaan", valitti uusi päätoimittaja. "Isoisä toimitti ehkä hyvää lehteä Yrjö Washingtonin aikana, mutta vuoden 1812 sodan jälkeen hän on koonnut vain muumioita. Minä haluaisin esikuntaani jonkun innostuneen uuden miehen. Mutta Ralphin pitäisi siinä tapauksessa vaihtaa varma toimeentulonsa epävarmaan… ja koska hänellä on sairas vaimokin…"

"No, minä olisin kyllä auttamassa, niin ettei sairaasta vaimosta olisi hätää", sanoi rouva Bascomb, "ja voisihan Ralph aina saada jotakin muuta työtä, ellei tämä näyttäisi menestyvän".

"Hän tietää enemmän urheilutapahtumista kuin kukaan toinen ihminen tässä kaupungissa", ajatteli herra Crane ääneen.

"Hän ei varmastikaan ole ollut poissa ainoastakaan sen jälkeen kun sai pitkät housut", sanoi hänen äitinsä lempeästi.

Willie Crane nauroi ja tämä leikillinen huomautus palautti hänen mieleensä rouva Bascombin persoonallisuuden. Niinpä hänen katseessaan nyt oli sitä mielihyvää (kajastusta hellyydestä omaa menneisyyttä kohtaan), jota muutamat miehet tuntevat vanhoja hoitajattariaan, kokkejaan, opettajiaan, vieläpä joskus äitejäänkin kohtaan. "Olisiko teistä mieluista, jos hän vaihtaisi alaa?" kysyi hän sellaisella äänenpainolla, joka teki vastauksen tärkeäksi.

Rouva Bascomb näki hänen katseensa ystävällisyyden ja pitäen häntä tarkasti silmällä pani siihen niin paljon painoa kuin luuli sen tarvitsevan. "Kyllä olisin, Willie, todellakin hyvin mielissäni", vastasi hän tunteellisesti.

"Tehän tiedätte, kuinka tukalaa Ralphilla on ollut koko ajan. Hän ei ole koskaan pitänyt siitä kirjapainotyöstä, jota hän nyt tekee. Hän sattui suostumaan siihen vain senvuoksi, että hänen piti hankkia itselleen työtä niin äkkiä, tai siksi, että me luulimme sitä tarpeelliseksi. Hän menestyisi paljoa paremmin jossakin sellaisessa työssä, josta hän todella pitää. Ja minä uskon tämän toimen, josta olemme keskustelleet, sopivan hänelle. Olen tuntenut hänet yhdeksänkolmatta vuotta ja huomannut hänen harrastuksensa jatkuvasti kohdistuneen kaikista vastuksista huolimatta vain urheiluun. Minun oli tapanani ajatella, että hän pääsisi siitä aikaa myöten eroon, mutta se näyttää merkitsevän hänelle yhä enemmän. Se on hänen uskontonsa. Miksi hän ei voisi saavuttaa menestystä kertomalla muille ihmisille siitä, mitä hän rakastaa, mistä hän todella välittää?"

Hänen vakaumuksensa lämpö iski kipinän hänen kuuntelijastaan. "Totta vie minäkin uskon hänen voivan!" sanoi Heraldin uusi toimittaja.

"Mutta, hän ei itse kuitenkaan näytä ajattelevan niin", sanoi rouva Bascomb ja kaadettuaan tämän öljyn siihen tuleen, jota hän sytytteli, jatkoi matkaansa, pilaamatta nytkään saavutettua vaikutusta hihalyönnillä.

Sitten eräänä iltana hän huomasi Ralphin tähystelevän puolittain leikillisesti pöydän yli ja tiesi siitä, että Willie Crane oli häntä puhutellut.

"Hän aloitti sen", sanoi hän rohkeasti arvaten. "Hän tuli rinnalleni takaapäin enkä voinut karkoittaa häntä."

"Tokkohan koetitkaan?" sanoi Ralph. Mutta nyt hän ei puhunut synkästi tai vihaisesti. Painaen hänen äänensävynsä mieleensä ja eritellen sen hitaasti palasiksi jälkeenpäin rouva Bascomb uskoi siinä olleen jotakin tahdotonta keveyttä. Hän alkoi toivoa. "Minä olen aina pitänyt Willie Cranesta", sanoi hän itsekseen, vaikka todellisuudessa olinkin vuosikausiksi, hänen palaamiseensa asti, kokonaan unhottanut sellaisen henkilön olemassaolon.

Nyt seurasi sellainen ajanjakso, jolloin hän säästääkseen Ralphia häpeämästä katsoi aina muualle, eikä ollut mitään huomaavinaan.

"Hän ei halua erota entisestä toimestaan, ennenkuin on hieman koetellut voimiaan uudessa", kertoi Willie Crane hänelle muutamia viikkoja myöhemmin, kohdattuaan hänet kuten ennenkin kadunkulmassa. "Hän koettaa kykyään selostamalla koripallokilpailuja (miesten kilpailuja, kun ei sano viitsivänsä mennä katsomaan tyttöjä). Ei kuitenkaan julkaistavaksi, vaan ainoastaan nähdäkseen, mihin hän kykenee."

"No kuinka hän saa sen luonnistumaan?" kysyi hänen äitinsä innostuneena ja kuitenkin harmissaan, kun hänen oli pakko kysyä tätä sivulliselta.

"Ei kovinkaan mainiosti", vastasi Willie siekailematta. "Vajoaa usein melko syvälle suohon. Siinä ei ole vauhtia juuri ollenkaan. Se on kuin vedessä liotettua. Mutta hän on jo päässyt hajulle, kuinka hänen pitää kirjoittaa omalla tavallaan. Ja se on jo jotakin. Jos hän saa kiinni sen oikeasta päästä, voi hän ehkä kiskoa sen irti."

Se oli kovaa rouva Bascombin ylpeydelle, että hän näin sai sivulliselta ainoan ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtumassa Ralphin sisimmässä, että Ralph taistellessaan näin vielä kerran pysyi hänestä loitolla. Hän ei ollut, ajatteli hän joskus surullisesti, ansainnut tätä Ralphin puolelta.

Mutta hänen viime vuosina ylläpitämänsä kuri ei ollut yllyttänyt häntä mietiskelemään, mitä hän oli tai ei ollut ansainnut saada. Valittamatta ja sanatonna hän matkan päästä piti silmällä Ralphia istuessaan pöydän toisella puolen, vastapäätä kasvoja, jotka olivat omista ajatuksista hajamieliset, tai suoritellessaan talousaskareita, kun Ralph huoneensa oven toisella puolen istui iltamyöhään rimpuilemassa kynänsä ja paperiensa kanssa. Lottie valitti, että Ralph yhä vähemmän seurusteli hänen kanssaan päivisin, ja Ralphin äidin piti yhä enemmän täyttää hänen paikkansa voimatta edes osoittaa hänelle sanatonta myötätuntoa.

Sillä hauteessaan mietteitään eräänä pitkänä, tyhjänä hetkenä ennen nukkumistaan hän oli huomannut, että hänen myötätuntonsakin oli nyt tunkeilemista, että Ralphilla nyt oli syytä loitota hänen luotaan, että nyt. Ralphin piti seistä yksinään tai ei ollenkaan, että nyt sekä hänen äitinsä että muidenkin sivullisten auttajien tuli pysyä syrjässä.

Se kestävyys, jota Ralph osoitti työssään, liikutti ja hämmästytti häntä. Sen perusteella, mitä hän oli nähnyt pojassaan, hän oli luullut, että kaikista luonteenominaisuuksista kestävyys jonkin saavuttamiseksi kuului niihin, joihin hän vähimmin kykeni. Hän tajusi nyt, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt Ralphin suuntaavan ponnistuksiaan mihinkään sellaiseen, mitä hänen todellakin näytti kannattavan harrastaa. Että sen piti olla urheilua! Vakavamielinen vanhahko nainen oli siitä ihmeissään. Mutta kuinka hän oli tähän asti voinut olla sitä huomaamatta? Kaikkina näinä vuosina se oli huutanut hänelle vasten kasvoja. Hän ei ollut halunnut nähdä sitä, ja juuri senvuoksi hän oli näin erehtynyt, sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut kyennyt, ennenkuin hänen poikansa oli kolmikymmenvuotias, myöntämään sitä mahdollisuutta oikeaksi, että hänen poikansa voi ehkä olla ihan erilainen henkilö kuin hän itse.

* * * * *

"Hän alkaa voimistua", sanoi Willie Crane keskikesällä kujeilevan salaliittolaisen näköisenä. "Se herkullinen selostus Harristownin poikien ja meidän joukkueemme ottelusta oli hänen kynästään. Hän on luullakseni iskenyt hampaansa siihen ihan oikealla tavalla."

Kun hän huomasi tunteellisen, naisellisen mielihyvän, joka kirkasti rouva Bascombin kasvoja, heräsi oikean liikemiehen varovaisuus eloon hätääntyneenä. "Tietysti teidän pitää ymmärtää", jatkoi hän tahtoen kiihkeästi supistaa kuulijansa toivomuksia, "ettei pienen, viiden pennin lehden kannata maksaa suuria palkkioita. Hänen tulonsa pysyvät ehkä hyvinkin vaatimattomina jonkun aikaa, ja alussa hänen on pakko laatia muitakin selostuksia, kirjoittaa kaikenlaisista asioista, kuten tulipaloista, oikeusjutuista ja murtovarkauksista, mutta se tarjoaa hänelle mahdollisuuden, jos hän vain edistyy. Urheilusivulla on kyllä tilaa miehen koko ajalle. Senvuoksi juuri kaikki miehet, kaikkien äitien pojat, ostavatkin lehden. Te näette heidän lukevan juuri sitä sivua raitiovaunuissa. Tietysti pitää minun vieläkin ostaa lehtitoimistolta urheilusivuainesta, mutta se ei vie Heraldia ollenkaan eteenpäin. Jokainen lukija saa samat tiedot mistä tahansa valveutuneesta lehdestä. Mutta erityisesti olisi tarpeen, että Ralph kohottaisi koko tämän piirikunnan paikallisia joukkueita koskevat selostukset samalle tasolle. Ei edes yksi sadasta meidän lukijastamme ole katsellut suurta liitto-ottelua. Mutta se ei estä heitä mielellään lukemasta hauskoja persoonallisia piirteitä Walter Johnsonista tai Ty Cobbista. Eikö se otaksuma siis tunnu järkevältä, että he samalla tavalla ihastuisivat niihin miehiin, jotka todellakin nyrkkeilevät heidän nähtensä? Minä voin palkata jonkun kyhäämään keskinkertaisia kuvauksia, kuten muutkin lehdet, mutta jos Ralph voi liittää selostuksiinsa jotakin persoonallista, vie se Heraldin piirikunnan jokaiseen sanomalehtimyymälään. Meillä on hyvin vähän urheilualalta, vaikka sitä pitäisi olla paljon. Mutta jos hän jättää sikseen, ei siitä suunnitelmasta tule mitään, ja kun hän on kiinnitetty sairaaseen vaimoon ja kahdeksanvuotiaaseen lapseen, olisi rikollista, jos hänen annettaisiin panna vaaraan liian paljon."

Rouva Bascomb avasi jo suunsa sanoakseen: "Hän ei voisi ansaita paljon vähemmän kuin nykyäänkään", mutta hänen edessään seisovan miehen ajatusten tarkka lukeminen esti hänet tästä avomielisestä tunnustuksesta ja pakotti hänet sanomaan pontevasti: "Jos hän nauttii työstään, tekee hän sen ehkä hyvin ja ansaitsee pian enemmän." Hän muisti, ettei Willie Crane ollut poikana koskaan jäänyt toisen petettäväksi marmorikuulien kaupassa.

* * * * *

Useita kuukausia myöhemmin muutos oli todella tapahtunut, ja Ralphin mieli oli ylenmäärin täynnä tämän taistelunsa, menneen ja tulevan kiihkoa ja harrastusta, mutta vieläkin hän esteli suoraan tunnustamasta äidin osuutta siihen, mikä merkitsi hänelle niin paljon. Sensijaan hän kerran mukaantui selittämään tätä uutta työtään sanomalla äidilleen jalomielisesti: "Kuulehan, minä en usko, että olisin koskaan ajatellut sitä muutoin kuin sinun mieliksesi."

Rouva Bascombin ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voidakseen salata huvitetun hymynsä, sillä hän kuuli tuskin hänen sanojaan, koska hänen kiihkeiden elämäntäyteisten kasvojensa kirkkaus vetosi niin äänekkäästi hänen sydämeensä. "Tämä on hänen oikea rakkautensa", sanoi hän itsekseen ja ajatteli, että jos hän oli melkein unohtanut äitinsä olemassaolo, hän oli kaiketi melkein unhottanut myös Mildred Deweyn, kuten hän oli unohtanut Margaret Hillin vuosia sitten ja kuten Lottiekin oli hävinnyt hänen todellisesta elämästään. Nyt hän oli vapaa mies, vapautettu äidistään niinkuin kaikista muistakin naisista.

"Sanomalehden reportteri!" sanoi Lottie hämmästyneenä. "Urheiluosaston toimittaja! Voi, kuinka hullunkurinen toimi! Kuinka suuren palkan sinä saat siitä?"