IV

Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa. Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten — Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä lapsensa hyväksi.

Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri, jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen… niinkuin hän oli luullut omistavansa.

Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun ruokasalin pöytään.

Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin. Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä jokin tapa jatkaa elämäänsä.

Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä. Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen…

Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää syvästi liikuttavalta.

Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.

Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen. Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen Ralph oli sittenkin…

Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä, jota hänelle tarjoiltiin.

Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja tapoja. Maltapas… mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti. Jos Ralph ja tuo… jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä… matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan… Mutta kuinka he tulisivat siellä toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa… myydäkin sen.

Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein. Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut, ettei tytössä ollut mitään vikaa.

Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.

Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.

Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun työskentelevän täällä."

"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.

"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän käsilaukustaan.

Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."

Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa: "Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)

Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon. Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti koripallokilpailuihin."

Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt lähdettyään kotoa yliopistoon."

Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle dollarin setelin.

Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti: "Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."

Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."

"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin melko kaunis nimi."

Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka tuntui odottavan jotakin ääntä.

Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan itkuun.