7. IHTEPÄINEN KÄRPÄNEN. SATU.

Yksi, ainuastaan muutaman päiwän wanha, kärpänen, istu äitinsä kanssa tuwan orrella; hiiluksessa kuohu kiehuwa liemikattila. Wanha kärpänen, jolla oli muuwalla toimittamista, ja siis piti lentämän pois, sano samassa tyttärelleen: "Istu tässä kauniisti lapseni, eläkä liiku paikasta ennen kun minä tulen takasin."

"Miks niin?" kysäsi nuori kärpänen.

"Sentähen," sano äiti, "että pelkeän menewäsi kowin likelle tuota kiehuwata sywyyttä." — Sillälailla kuhtu se kattilata.

Tytär. Olisko se niin woarallinen?

Äiti. Olispa kyllä, silla soattasit puota siihen, ja siis hukkua.

Tytär. Miksikä siihen putoasin; eikös minulla ole hywät siiwet?

Äiti. Syytä en taija selitteä; mutta useen olen nähnyt, että joka kerta kun ylöllisesti rohkea kärpänen on yrittänyt lenteä semmosen höyrywän ylite, on se puonnut sinne, eikä millonkaan tullut takasin.

Nyt luuli äiti sanoneensa kyllä tyttärelleen warotukseksi, ja lenti sentähen pois.

Mutta nuori kärpänen, joka juur ei ollut tyytywäinen tällä warotuksella, puisteli peatään arwellen: "Aina ne wanhat owat turhat! Nyt ei äitini sallisi minulle sitä wiatonta iloa, että lenteä wähäsen ympäri kahtellen moaliman ihanuutta, ikäänkun ei minulla olisi yhtä hywät siiwet kun sillä ihtellään, tahi ikäänkun en osoasi ihteäni warottoa! Mutta sanokoon mitä lysteä, minä kuitenkin sen poisollessa lähen lystäilemään tuonne hänen mielestä niin woaralliseen paikkaan; olispa lysti tieteä kuka minua siihen puottasi?" Nyt se lähti lentämään höyryäwän pa'an ylite.

Mutta haiku ja kuuma höyry wiemisti sitä niin, että se putosi päin kuohumaan kattilaan, johon se hukku tottelemattomuutensa kostoksi.