20. HYWÄT TAWAT OWAT SUUREMMASTA ARWOSTA KUN KAUNEUS.

Lowiisa oli pieni kaunis tyttö. Mutta aiwan wahingollinen oli kehuminen, jonka se yhtenään sai kuulla tytöltä joka sitä puki, kaikelta talonwäeltä, ja warsinkin entiseltä ammaltaan, sillä jokainen kehu sitä niin kauniiksi ja ihanaksi, ja että hän joka päiwä kaunistu kaunistumistaan, niin jotta hän kohta olisi kauniin koko tienualla.

Lowiisa kuunteli mielusesti tätä järjetöntä puhetta ja ansaihtematonta ylistystä, ja luuli siis ansahtewansa suuremman arwon kun muut lapset, joille kowa onni ei lahjottanut semmosen kauneuwen kun hänelle. Sentähen kun se näki yhtä-ikäsiensä olewan rokonarpisia, rumia eli muuten rampoja, niin se kartto heijän seuroansa, eikä tahtonut leikitellä niijen kanssa, woan pilkkasi heitä heijän rumuutensa tähen ja nauro heijän onnettomuuwelle.

Murheekseen hawahti isä ja äiti kohta Lowiisan häpiällisen ylpeywen, ja ko'ettiwat siis monella keinolla taiwuttaa tytärtään siitä pahasta tawasta. Kerran kun se isänsä keralla meni puutarhaan, pyysi se häneltä omenoita heijän wieressä kaswawasta omenapuusta, jossa kaswo mehunen he'elmä, waikka se oli weärä ja ruma, ja siis peältä nähen ei mistään arwosta. Likellä tätä kaswo kaunis, suora ja monella tawalla imeisiltä koristettu omenapuu, mutta sen he'elmät oliwat wihawia ja karwaita, waikka ne peältä nähen oliwat ihania. Isä tarjosi sille kaksi kauniin puun omenoista, mutta Lowiisa tahto weärän puun he'elmiä, jotka oliwat mainion hywiä.

"Siis neät kuinka wäleen imeinen tuloo petetyksi, kun hän ainuastaan kahtoo kauneuwen peälle," sano isä. "Ikäänkun tuo suora ja kaunis puu kantaa wihawan ja karwaan he'elmän, samaten on myös useen ihmisienkin kanssa. Kaunokainen soattaa sywämmensä ja tapoinsa puolesta olla warsin ruma, kowa ja paha; mutta ruma ja rampa olla helläsywämminen, siweä ja hywätapanen. Sentähen opi tästä puoleen ettei ruumiin ihanuuwesta arwata kennenkään sisällistä ansiota, — ettei kauniin aina ole paras, — ja että ruman ja rososen kuoren alla soattaa mehunen ytin."

"Sano minulle, Lowiisani," kysäsi isä, "miksi et mielusesti leikihtele serkkusi Arwon ja Pirjon kanssa?"

Häpien ia soperoiwalla eänellä saneli Lowiisa: "Niin… serkkuni Arwo… ja Pirjo"… Se lensi punaseksi ja tahto moahan ikäänkun ujostellen sanoa mitä hän ajatteli.

Isä. Kyllä minä ymmärrän mitä ajattelet; hyö eiwät ole niin kauniit kun sinä, eiwätkä warainsa wuoksi taija käywä niin kauniissa ja hienoissa woatteissa, kun Perttu ja Sohwi joijenka kanssa niin mielusesti leikihtelet; eikös niin? Arwon selkä on koukussa ja Pirjolla oli wakaisena rokko, josta sen silmät tuliwat turmeltuiksi ja kaswot arpisiksi; mutta onko se näijen hywien lapsien syy?

Lowiisa. Ei sunkaan.

Isä. Onko siis oikeen että sentähen niitä ylenkahtoa? Etkö tiijä että jokainen kehuu Arwoa että hän on ahkera lukemaan ja kirjottaa kauniisti? Mutta Perttua moittii kouluttaja wallattomaksi ja niin perin laiskaksi lukemaan, että Arwon useasti pitää häntä auttaman ja opettaman, ja monasti Arwo ainuastaan houkuttamalla taitaa esteä sitä wallattomuuwessaan tekemästä wahinkoita; eikös niin?

Lowiisa. Kyllä on tosi että Arwo on ahkera ja hywä poika.

Isä. Pirjo samaten. Et sinä eikä Sohwi osoa neuloa niin siewästi ja kauniisti kun se. Ja useen lukiissanne se selittää teille paikkoja, joita ihte etten ymmärrä. Kun teillä on ikäwä niin Pirjo tarinoi jonkun jutun ja lystiä satuja, tahi moaloa huwiksenne kaikellaisia eläwien kuwia ja kukkia. Mutta kuitenkin on ikäänkun häpiäsitten leikitellä sen kanssa ja sen seurassa. Onko tämä oikeen?

Nyt hawahti Lowiisa että hän oli käyttänyt ihteäan warsin pahon Arwoa ja Pirjoa wastaan. Se seiso hetkensä waiti ja pahoilla mielin että hän oli ollut niin ymmärtämätön; mutta kun se hiljankin piti rupeaman puoltamaan käytöstään heitä kohtaan, puuttu siltä puhe ja kyyneleet kiiluwat sen silmissä.

Isä, waikutettu tyttärensä katumuksesta ja rikoksensa tunnustamisesta, anto sillen anotut omenat. Tyytywäisellä mielellä se nyt otti nämä wastaan suuteli kiitollisuuwella isänsä kättä, eikä epäillyt ettei isä häntä rakastasi ja antasi hänellen anteeksi.

Isä unoutti mielusesti mitä hänen tyttärensä ymmartämattömyywessä oli rikkonut hywiä serkkujaan wasten, ja kysäsi hywyywellä: "Wieläkö nyt, Lowiisani, olet tyytömätön olla Arwon ja Pirjon seurassa?"

Lowiisa. En koskaan, isä kulta! Kumpa minäkin taitasin olla niin siweä, ahkera ja hywä kun hyö owat!

Samassa tuli nämät hywät lapset puutarhaan terwehtimään Lowiisoa. Että näytteä heille kunniata ja ystäwyyttä, ano se nyt isältään omenoita Arwolle ja Pirjolle. Tähän myöty kohta hywä isä. Heti tarjosi Lowiisa ilosesti ja ystäwällisesti omenoita wierailleen, ikäankun wakuutokseksi, että hyö nyt oliwat sywämmellisesti terwetultuja.

Tästä lähin oli Lowiisa kernaasti niijen seurassa; ja wiimen hyö oliwat siweytensä ja hywyytensä tähen sen mielestä rakkaammat, kun muut leikkikumppanit. Se oppi myös ettei koskaan woatteijen koreuwen jälkeen peätteä imeisen sisällistä arwoa, ja että ainuastaan äly, hywät tawat ja siweys owat ihmisen kunnia ja totinen arwo. Se hawahti myös kuinka turha on ylpeillä kauneutensa tähen, sillä kaunis muoto ei ole ihmisen oma ansio, mutta Jumalan antama lahja; ja että siis pitäsi opin, taijon ja hywien tapoijen kautta kokea ansaita ihmisien rakkauwen; sillä ymmärrys ja awut owat jokaisen ylistettäwin ja parain kauneus.