14. TOTUUTEEN HARJAUNTUNEET LAPSET.

Kun Wilhelm ja Hannu kauniina syksypäiwänä ahkerasti oliwat lukeneet ja siististi ja wireästi toimittaneet pienet askareensa, saiwat hyö äijiltään luwan, jälkeen puolenpäiwan kahenkesken mennä puutarhaan iloilemaan.

Pojat iloiliwat siellä hetkensä kauniisti ja taitawasti, niinkun hywien lapsien tapa aina on sillonkin kun owat yksinään, rupesiwat sitte juoksemaan ympäri puutarhoa, jossa kaswo monta he'elmäpuuta, ja niijen seassa yksi nuori omenapuu, joka nyt ensimmäisen kerran kanto omenoita, erinäisen hywiä; mutta äiti ei wielä noukkinut niitä, sillä se seästi tämän ilosan työn puolisolleen, jonka istuttama puu oli, mutta nyt matkusteli asioitaan toimittamassa.

Poikiensa, jotka aina oliwat tottuneet hänelle kuuliaisiksi, ei hän uskonut koskewan eli maistawan näitä omenoita, koska heitä oli kielletty.

Mutta kun pojat juoksiwat tämän puun siwute, huomasi Wilhelm kaksi moahan puonnutta omenata, joista se heti, unouttaen [Unoutan, yksi kun unhotan.] äitinsä kiellon, anto yhen Hannulle ja piti ihte toisen.

Wasta syötyänsä omenat, juohtu Hannun mieleen, että äiti oli kieltänyt heitä koskemasta tämän puun he'elmiin. "Woi toki, Wilhelm," sano siis Hannu, "nyt olemma olleet tottelemattomat ja syöneet isämme omenoita! Mitähän äiti nyt wirkkaa? Mitenkä paraiten peäsisimme tästä pulakasta?"

Wilhem. Mitä joutawia! Eihän se tiijä että myö olemme niihin koskeneet.

Hannu. Mutta pitäsimme sille ilmottoa tämän rikoksemme; tiijät sen ihtekkin aiwan hywin, että hywä äitimme paraiten antaa anteeksi, jos hänelle tunnustamme rikoksemme ja erhetyksemme.

Wilhem. Mutta kun olemme olleet näin tottelemattomat äitiämme wastaan, niin soamme ehkä wihtoja. Tuo sunkaan ei olisi hauska.

Hannu. Mutta kuitenkin hywin ansaittu.

Wilhem. Kyllä niin lie; mutta äijin on aina sillon paha mieli, ja sitä en mielelläni soisi.

Hannu. En minäkään; mutta eikö se huolettasi sitä wielä enemmän jos hän soapi tieteä rikoksemme, waikka myö salattasimme sitä häneltä? Minä en mitenkään ilosena taitasi äitiäni lähestyä, jos sywämmessäni tietäsin tehneeni pahoa, jota en wielä olisi hänellen ilmottanut, ja soanut siltä anteeksi. Eikö meijän pitäsi punistuman ja häpiämän, kun se meitä rakastaa ja puhutteloo hywiksi lapsikseen, kun kuitenkin rikoksilla, joita siltä saloamme, olisimme mahottomat hänen hywyyteen?

Wilhem. Aiwan oikeen, Hannu kulta! Mennään siis hänen luokse tunnustamaan tottelemattomuutemme! Ehkä soamme anteeksi.

Weljellisesti lähtiwät huolelliset pojat käsi käessä hakemaan äitiään. Kun löysiwät hänen, sano Hannu wapisewalla alaisella eänellä ja ujosilla silmillä: "Hywä äiti, toas olemme olleet tottelemattomat, josta ansaihtemme rangastuksen; mutta elä kuitenkaan meihin pahastu, sillä emme muistaneet että teimme tahtoasi wastaan."

Sitte tarinoi Wilhem mitä jo tiijämme puutarhassa tapahtuneen. Mielellään hywä äiti anto anteeksi totuutta rakastawille lapsilleen, sillä muistutuksella, että toiste tarkempaan panisiwat mieleensä hänen neuwot ja käskyt, etteiwät eneä rikkosi niitä wasten.