6. ONNETTOMAT POJAT.

Pariisissa, Rankriikin peäkaupunnissa, oli kauppias, jolla oli kaksi poikoa, nimeltä Tuomas seihtemän ja Joakko kuuwen wuo'en wanha. Näitä poikiansa rakasti isä isällisellä helleywellä. Useen täyty hänen kauppa-asioitaan toimittaen matkustella pitkiä matkoja, ja sillon sen myötä aina oli kaksi la'attua pistuolia. Mutta kun hän tuli kotiin laukasutti hän ne tawallisesti eli poisotatti laijingin, ettei niijen kautta soattasi tapahtua wahinkoita.

Kuitenkin oli hän kowasti kieltänyt poikiaan koskemasta näihin ampuaseisiin, sillä lapset eiwät ymmärrä niitä käsitellä ja taitasiwat wäleen wahingoittoa ihteään ja muita ihmisiä. Se oli myös wakaasti warottanut heitä wasta wanhemmaksikin tultua hypistelemästä ja leikihtelemästä niin woarallisilla aseilla, koska useen semmosen huolimattomuuwen kautta on isot wahingot ja suuret onnettomuuwet tapahtunut.

Yhtenä päiwänä kun Kauppias toas palasi tawallisista matkoistaan, käski hän yhen palwelian heti laukasemaan pistuolit, ja siitte panemaan niitä hänen huoneeseen tawalliselle paikalle. Että pojat niitä käsittelisi, eli ies niihin koskisi, sitä ei hän uskonut, koska se heiltä oli kowasti kielletty.

Mutta kuinka käwi? Seuroawana oamuna kun isä oli toimituksillaan pois kotoa, pujahti Tuomas ja Joakko isänsä suojaan, jossa heti äkkäsiwät pistuolit. "Ollaanpa sotasilla!" sano Tuomas nuoremmalle weljelleen, samassa sillen antaen yhen pistuolin, ja ihte pitäen toisen. — "Mutta etkö muista," sano Joakko, "että isämme on kowasti kieltänyt meitä niihin koskemasta?"

"Muistan kyllä!" lausu Tuomas, "mutta tiijän myös ettei, nämä ole la'attuna, sillä isä laukasuttaa ne tawallisesti, ennenkun niitä soa tuuwa huoneeseen. Olisikko näitä siis woarallinen käsitellä? Neätkö Joakko! kyllä minä osoan wiritteä," se sano, samassa wirittäen kumpaset pistuolit. "Isämme tarkotus lie ainuastaan, ettemme käsittelisi la'attuja pyssyjä. Seiso nyt siinä, minä seison teällä; kuuntele tarkasti kuten käsken, ja kun sanon: Laukase, niin pitää painamasi tuota rautoa, että pyssy laukioo."

Pojat seisowat nyt wastatuksin ja käyttiwät ampuaseitaan Tuomaan komannon jälkeen: "Warolta! Kunniaksi! Tähteä! Laukase!" Yht'aikoa laukesi kumpanen pistuoli suurella paukauksella, ja pojat koatuwat päin toisensa wereen. Palwelia muka oli unouttanut eli huolimattomuuwesta jättänyt pistuolit laukasemata.

Poikien äiti, joka sattu kuulemaan paukaukset, hyppäsi säikähtyneenä puolisonsa suojaan; mutta Jumala! mikäs onnettomuus teällä aukeni äiti polosen silmien eteen! Se waipu tainiona werisien poikiensa wiereen, juur samassa kun wetiwät wiimesen henkensä. Hiljankin äiti tointu, mutta sillon oli poikien henki jo sammunut.

Hellän äijin kauhea tuska, ja isän katkera mure, joka hänen tullessa kotiin häntä kohtasi on arwattawa. Kun hän aukasi suojansa owen näki hän rakkaat poikansa hengetöinnä, werisillä ja säretyillä muo'oilla. [Muo'oilla, yksi kun muodoilla.]