5. KOWASYWÄMMINEN POIKA.

Antti oli köyhä mäkitupalainen asuwa moalla. Hänellä ei ollut hewosta, jolla olisi wetänyt puita kotiin; siis täyty sen ihte roahoaman polttopuunsa mehtästä.

Yhtenä pakkais-päiwänä wiipy Antti tawattomasti kauwan mehtässä. Sill'aikana ajatteli hän ihtekseen: "Kyllä nyt taitaa hywä waimoni murheksia, kun wiiwyn näin kauwan? Ja mun pieni Heikkini, se hywä lapsi, joka minusta pitää niin paljon, kyllä sekin nyt taitaa itkeä ja huutoa iseänsä? Kohta toki peäsen kotiin: kuinka ne ihastunewat kun näkewät minua! kuinka toas halannewat minua!"

Antti astu majaansa. Hänen puoliso istu murehtien ja wesisilmin lawan reunalla kyynäskolkkasillaan, nojaten peätä kättään wasten ja Heikki seiso itkien sen wieressä, pitäen käsissään äitinsä toisen käen, mutta jonka tämä näytti wetäwän pois poikansa käsistä.

Antti, joka luuli waimonsa ja poikansa olewan pahoillaan hänen wiipymisen tähen, puhutteli heitä ystäwällisesti, ja toimitti, tiellä tawanneensa wanhan köyhän ukon heijän naapurista, joka oli wäsynyt raskaasta puukuormasta. Tätä oli Antti ensin auttanut kotiin, ja sentähen wiipynyt yli tawallisuuwen.

"Se oli warsin kiitettäwä työ," sano waimo itkussa silmin, "ja se on toas to'istus hywästa sywämmestäsi! Mutta minua huolettaa, ettei meijän pieni Heikki ole sinun kaltasesi!"

"Mitenkä," kysäsi Antti, "soattasiko minun Heikkini olla paha? Sitä en olisi uskonut. Tosin se wäliste on wallaton ja pikanen, mutta toiwon kun hän tuloo wanhemmaksi ja ymmärtäwäisemmäksi, että se tasmettuu helläsywämmiseksi ja siweäksi ihmiseksi."

Äiti. Kun sillen ikeä enenöö, sillon se wasta tuloo oikeen julmaksi ja kowa-sywämmisiksi!

Isä. Mitä kuulen Heikistäni? Tule tänne poikani! — keännät woan pois silmäsi. Etkö julkee kahtoa peälleni? Totta nyt lienet ollut aiwan pahankurinen?

Äiti. Soisin ettet koskaan saisi sitä tieteä.

Isä. Puhu kuitenkin mikä on tapahtunut; koska se näyttää katuwan ja häpeäwän rikostaan, niin toiwon hänen kuitenkin ojentawan ihteään.

Äiti. Niin kuule siitte Heikkimme rikos. Poisollessasi aukasin useasti owen, kuunnellen josko sinua jo kuulusi tahi näkysi. Siinä aiwotuksessa auwastuani owea, lenti pirttiin pieni pakkasen käsissä köntettynyt lintunen. Minä otin sen polosen, lämmittelin sitä hengehtimällä käteni wälissa, syötin ja hywäilin sitä niinkun taisin. Samassa tuli pieni Hetu itkein, näyttäen minulle sormeaan, jota hän wahingossa oli leikannut että weri tippu, ja pyysi minun sitomaan kipeätä sormeaan. Minä annon linnun Heikin huostaan, kaston riewun tuohon pieneen walkoseen lasiin, joka riippuu tuossa ikkunan pielessä, ja solmesin sen Hetun sormen ympärillen. Eikö se ollut oikeen?

Isä. Warsin oikeen hywä puolisoni! Mutta mitä Heikki teki?

Äiti. Sill'aikana kun minä sion Hetun sormea, pistiin Heikki nurkkaan linnun kanssa ja — — —

Isä. Mitä hän teki?

Äiti. Repi höyhenet pois siitä polosesta.

Isä. Kaikki höyhenet?

Äiti. Ainuastaan siipiin se jätti muutaman kynän, ja wiskasi siitte linnun pihalle. Kyllä sen arwannet kuinka se kitu kauheassa pakkasessa. Hetkensä kuulin sen siipiään liepsuttawan ja surkeasti wisertäwän, ikäänkun olisi se walittanut kuinka hirweästi sitä Heikki käsitteli; mutta sillon oli jo niin pimeä, etten sitä eneä löytänyt; ehk'ei se tohtinut tulla tänne kun sitä teällä reäkättiin niin pahasti. Siitä asti on mieleni ollut niin paha, etten sinun kotiintulostakaan taitanut oikeen ihastua, enkä huoltani unouttoa. Useen on toiwo, että Heikkikin olisi yhtä hellä ja hywäluontonen kun sinä, minua ihastuttanut, mutta tämä toiwo on minua pettänyt. Et sunkaan sinä lapsenakaan ollut niin kowasywämminen kun Heikkimme? Pelkeän sen wanhemmaksi peästyä tulewan warsin jumalattomaksi ihmiseksi!

Isä. Ole murehtimata, hywä ystäwäni! Tosin on Heikki tehnyt warsin hirweän ja jumalattoman työn, mutta toiwon kuitenkin hänen parantawan ihteään. Mutta jos ei hän täytä tätä toiwoani, niin hän ennen kuolkoon, että ies peäsisimme häntä pahantekiänä näkemästä! — Tule luokseni, Heikki! Neätkös kuinka olet soattanut wanhempasi mureeseen! — Sinä itket; kyllä onkin sinulla syytä itkeä! Julmuutesi sitä pientä lintua kohtaan liikuttaa minuakin. Jos minä tekisin sinun kanssa samalla lailla kun sinä linnun kanssa, riisusin sinua alastomaksi ja heittäsin pihalle pakkaseen, mitähän wirkkasit? Nyt minulla olisi syytä suuttua sinuun ja rangasta sinua, mutta toiwon wasta olewasi hellempi luontokappalille. — Kuule, waimo kultani! noukitaan nyt höyhenet, jotka Heikki äskön repi linnusta, siotaan ne wihkoon ja pannaan owen päälle naulaan riippumaan. Olkoon Heikille rangastus että hän joka päiwä täytyy nähä tämän muistutuksen rikoksestaan, ja hän siis tulisi ajattelemaan ansahteneensa tämän rangastuksen.

Heikin wanhemmat kokoiliwat höyhenet ja paniwat naulaan riippumaan. Heikki itki katkerasti kun hän näki ne naulassa, sillä, se arweli: "Wieraat jotka toisinaan tulewat meille, soattawat kysyä, minkätähen nuo höyhenet riippuwat naulassa, ja wanhempani ehkä ilmottawat syyn."

Siitten anto isä sille seuroawan warotuksen: "Aina pitää muistamasi, että luontokappalilla, niin suurilla kun pienillä, on tunto ikäänkun meilläkin. Siis ei niille millonkaan piä tekemän pahoa, sillä ne tuntewat siitä kiwun niin hywin kun sinäkin, jos joku sinua löisi. Jumala holhoo niitä niinkuin meitäkin isällisellä rakkauwella, eikä salli että myö niitä waiwataan ja reäkätään. Se pieni lintunen, joka wilussaan lenti tupaamme lämmittämään ihteään, eihän se tehnyt mitään pahoa; miksi sinä siis reäkkäsit sitä niin kauheasti, noukit siltä höyhenet ja wielä peälliseksi wiskasit sen pakkaseen kärsimään wilun kauhean kuoleman? Etkös sillon ollut warsin jumalaton ja kowasywämminen?"

Heikki katu kaikesta sywämmestä tätä rikostaan, pyysi itkien anteeksi isältään ja äijiltään, luwaten ei koskaan eneä kowasywämmisyytensä kautta huolettoa hywiä wanhempiaan.

Ensimmältä eiwät wanhemmat luottaneet tähän lupaukseen; mutta wiimen koska hän oli antanut monta esimerkkiä hellästä sywämmestään, warsinkin köyhiä ja wiheliäisiä kohtaan, unouttiwat wanhemmat surullisen tapauksen linnun kanssa, toiwoen lapsensa wuosia myöten warttuwan auttawaiseksi ja helläksi luontokappaleita ja tarwihtewia ja wiheljäisiä imeisiä wastaan. [Ihminen, Sawon puheenparren jälkeen imeinen.]

Yhtenä päiwänä kun Heikki huolellisesti kahteli owen riimalla riippuwia höyheniä, sano hänen äitinsä: "Jos isäsi myötyy, niin otetaan pois nuo muretta [14. Mure, yksi kun murhe.] herättäwät höyhenet, koska iloksemme olemme hawanneet sinun päiwä päiwältä harjauntuwan hywissä tawoissa."

Isä. Mielusesti, hywä poikani! nyt otamme pois höyhenet ja kun iltasella tehään walkea takkaan, poltamme ne, to'istukseksi että nyt uskomme sinun olewan taipuwa kaikkeen hywyyteen.

Niin sanottu ja niin myös tapahtu. Heikki ihastu kuultuaan wanhempiensa nyt ajatteleman hänestä niin hywästi, eikä millonkaan eneä antanut heille syytä huoleen.