18. WÄHÄSTÄ SÄIKÄHTÄWÄ POIKA.
Otto Tandefelt translation
Joku ymmärtämätön oli pienelle Hermannille joaritellut kaikellaisia tyhmiä ja järjettömiä satuja kummitoksista ja muista olemattomista hengistä. Musta ukko oli kummitos, jota warsin saiwat pojan pelkeämään.
Sentähen kun hän ensimmäisen kerran näki yhen noenlakasian, juoksi hän wapisten pelosta pakoon kyökkiin, luulten siellä olewansa häjyltä piilossa; mutta noenlakasia tuli sen jälessä kyökkiin, sillä se aiko sieltä alotella työtään, koska sieltä paremmin waro peäsewänsä toisiin takantorwiin. Tuskassaan hyppäsi Herman toiseen huoneeseen ja pistiin lawan alle, waroen nyt löytäneensä ankarimman piilopaikan. Mutta wähän ajan perästä näki se kauhistuksekseen mustan noenlakasian laskeuwan takantorwen kautta tähänkin suojaan. Heti lähti Herman, sywän suussa, pakoon puutarhaan, jossa hän piilotteliin ison puun suojassa, ja kahteli hämmästyksellä ympärilleen, josko musta ukko wielä ilmauntusi häntä ajelemaan. Samassa tuli noenlakasia katolle ja rupesi laulamaan, niinkun heijän tapansa on.
Nyt rupesi Herman wärisemään kun hoawanlehti ja huutamaan apua niin korkealla eänellä, että isä tuli kiireesti ja säikähtyneenä kahtomaan mikä pojalle oli tapahtunut. Mutta tämä ei kauhistukselta soanut puhutuksi, pait wiittasi käellään huolellisilla ilweillä katolle päin.
Waikka isä oli mielipahoissaan, että hänen poikansa oli opetettu niin suotta pelkeämään, ei hän kuitenkaan ensimmältä taitanut muuta kun nauroa. Siitte selitte hän pojallensa että semmosen miehen työ on tarpeellinen ja wälttämätön, warsinkin suurissa kaupunnissa, jos tahtoo esteä walkean wahingoita. Sillälailla se hiljankin sai Hermannin uskomaan, että on warsin turha pelätä noenlakasiata sentähen että se on musta.
Herman ujosteli tätä ymmärtämättömyyttään, ja lupasi ihtekseen ettei millonkaan eneä kuunella ja uskoa ymmärtämättömien ihmisien joutawia joarituksia kummitoksista.