28. LAPSENA PITÄÄ JO OPPIA NEÄNNYTTÄMÄÄN HIMONSA.

Tämän neuwon oli pieni Esko useen soanut isältään, mutta siitä ei hänellen ollut hyötyä, sillä hän ei ollut siitä millään. Se tahto kaikkia mikä sen mielestä oli koreata, maisteli ja söi kaikkia mitä hän luuli makeaksi, ja olisi aina leikitellyt semmosia leikkiä joita se oppi koirankurisilta kerjäläispojilta, ilman arwelemata jos hän niijen kautta soattasi ihtensä wahinkoon, eli jos ne siweälle pojalle oliwat sopiwat.

Kerran käweli hän isänsä kanssa joenwartta, jossa wanha ukko paraillaan onki. — "Woi kuinka nuo kalat owat tuhmia, kun nuin antawat ihteään petteä!" sano Esko isälleen.

Mutta isä wastasi: "Mats on niijen mielestä makea; siis tarttuwat ahnautensa tähen onkeen, ja kuolemat julman kuoleman. — Mutta sinä, poikani, oletko sinäkään wiisaampi, kun monasti yhtä ahnaasti syöt kaikellaisia makeita, joista mahasi käy kipeäksi, ja siis owat terweywelle wahingolliset? Enkö useen ole sanonut, ettei sinun pitäsi antaman ma'un wietellä ihteäsi, etkä kuitenkaan ole paljon taitawampi ja warottawampi kun kalat?"

Kun Esko wähän aikoa arweli tätä wertausta hämmästy hän ja häpesi ajattelemattomuuttaan, ihtekseen peättäen ettei koskaan eneä antoa isälleen syytä tämmöseen muistutukseen ja wertaukseen.

Mutta isä saneli wielä: "Jos tahot, niin minä käywessämme kerron sulle tarun, josta wielä selkeammästi hawahtet, kuinka tarpeellinen on, että ihminen jo lapsesta warttuu tukeuttamaan himonsa."

Esko. Hywin mielusesti, isä kulta, jos olet niin hywä!

Isä. Monta wuotta siitte tunsin yhen pojan noapurissa, jonka nimi oli Simo. Lapsesta pitäin se jo oli mahottomasti ahnas, ja järjetön lapsen tyttö, jonka wanhemmat oliwat panneet Simoa hoitelemaan, wartutti sitä wielä enemmän ahnauteen, ja syömään makeita, waikka mahallen oliwat warsin woaralliset. Tästä tuli hänen maku niin luonnottomaksi, ettei se millonkaan tahtonut syywä ruokia joissa ei ollut sokuria, tahi muuten ei olleet imeliä. Kun hän jonkun kerran sai makeita, söi hän niitä niin meärättömästi ja ahnaasti, että hän niistä monasti oli surkeasti kipeä.

Turhaan pyysi ja käski wanhemmat Simoa sillon jo luopumaan ahnauwestaan kun hän oli wanhempiensa tykönä; "Sillä," sanowat hyö, "kun tulet wieraisiin on sinulle semmosesta pahasta tawasta monta wastusta ja useen suuri häpiäkin." Mutta Simo ei luullut tapansa olewan niin woarallisen, eikä siis alussa huolinut tukeuttoa suihtuwata himoansa.

Kun hän oli kahennellatoista wuo'ella, kuoliwat wanhemmat, ja Simo joutu asianajajan [Asianajaja, yksi kun Ruohtista lainattu sana Wörmyntäri.] luokse, jossa hänellen ei annettu herkkuja. Teällä oli elämä ahnaalle pojalle tuskasa, kun hän ei soanut makeita.

Niin kauwan kun sillä kesti rahoja osti hän joka päiwä rusinoita ja muita makeita; mutta kukkaro kuiwi wiimen, eikä eneä löytynyt äyriäkään jolla ostasi makeita. Nyt tuli hän woan päiwä päiwältä ahnaammaksi, eikä woinut tukeuttoa himoansa.

Siitte rupesi hän myömään ja panemaan woatteitaan ja kirjojaan ynnä muuta pientä kalua; mutta wiimeseltä kun ei tämäkään keino menestynyt, niin Simo rupesi warastelemaan hywäntekiätään. Tämä kaipasi useen, toisinaan wähemmän, toisinaan enemmän rahoja, mutta ei kuitenkaan luullut Simon waipuneen semmosen kauhean rikoksen alaseksi.

Mutta kauwan ei hän taitanut piteä warkauttansa salasena. Peläten rikoksiensa tulewan ilmeen ja siis soawansa ansaitun rangastuksen ja tulewansa häwästyksi, karkasi hän yhelle laiwalle joka sillon oli walmis purjehtimaan Itä-intian moahan.

Mutta kuitenkaan ei hän taitanut wältteä ansaittua rangastusta; sillä kun laiwa onnellisesti oli purjehtinut yhteen tämän satosan moan satamaan, ja Simo toas sai jalkansa tanterelle, söi hän, waikka toiset laiwamiehet sitä kielsiwät, niin ahnaasti makeita heelmiä, joita hänellä teällä joka hoaralla oli tarjona, että hän waipu woaralliseen waritautiin, joka muutaman päiwän perästä lopetti hänen elämänsä.

Sillälailla sai hän ankaran koston, ettei hän lapsuuwesta wartuttanut himojaan taipuwiksi tahtonsa alle. Wälttämätön on että palawa himo waremmin tahi myöhemmin soattaa ihmisen wahinkoon ja onnettomuuteen.

Tämä kertomus wahwisti pienessä Eskossa hywän lupauksen, että heti neänytteä himonsa kun ilmauntuwat, ennenkun suihtuneina saisiwat häntä wietellä rikoksiin ja häpeälliseen elämään.

Tätä puhuissa oliwat jo tulleet kotiin, ja Esko oli myös hywästi osannut tawallisen meärätyn lukunsa, kun isä, kokeakseen kuinka kowa Eskon hywä lupaus oli, kielsi sitä lupa-aikana leikihtemästä pienillä kauniilla waunuillaan, jotka isä hänelle antanut ahkeruuwesta.

"Minkätähen," kysy Esko huoleentuneena isältään, "minkätähen en soa leikitellä pienillä waunuillani, koska ne owat isän antamat?"

Isä. Tosi on että owat minun antamani, mutta soisin että sinä ilman pahata mieletä taitasit olla paihti tätä rakastettua iloa. Minä tahtosin mielullisesti nähä jos niin paljon taitasit haluasi neännytteä.

Esko oli muka wasta moniahta päiweä sitte soanut nämä pi'enet uuwet ja soreat waunut, jotka sentähen nyt wielä hänen mielestä oliwat niin hywät, jotta hän lupa-aikona yhtenään weti niitä ympäri pihoa; hän maltto tuskin ruoka-aikonakaan olla waunuitaan.

Esko. Minkätähen en tänä iltana soa we'ellä waunujani?

Isä. Sinun pitää oppia, toisinaan ja kun asiat niin woatiwat, olemaan ilota, joka mielestäsi on suuresta arwosta.

Esko. Mutta eihän tämä ole mikään woarallinen ilo.

Isä. Tosin niin on; mutta woarattomiakin iloja pitää ainuastaan meärältä nauttiman, ettei niijen nauttiminen tule tarpeeksi ja tawaksi josta emme taija luopua, sillä semmosina soattawat nekin monasti suuriin wahinkoihin ja onnettomuuteen. Esimerkiksi kuka luulisi luonnollisemmaksi ja hywemmäksi kun juuwa koska on jano; mutta tämä, ehkä kuitenkin warsin wiaton nauttiminen, soattaa useen ajattelemattomuuwen ja meärättömyywen kautta olla aiwan woarallinen terweywelle ja hengellenkin. Etkö muista kuinka onnettomasti käwi nuoren Susson, joka juostuaan ihtensä palawaan, joi meärättömästi kylmeä lähewettä, josta hän sai waritauwin ja wiimen nukku kuoleman uneen. Turhaan kiellettiin häntä niin ylen meärin juomasta kylmeä wettä, ja pyywettiin sitä ies wähän aikaa jeähyttelemään ihteään ennenkun joisi, mutta hän oli tottumaton neännyttämään himojaan. Se kuoli siis nuoruuwen ijässä pikaisuuwen ja kowapintasuuwen tähen.

Esko. Tämä mureellinen tapaus pysyy kauwan mielessäni! Kyllä Susso polonen sairas-wuoteellansa lie monastikin katunut juoneensa jeäkylmeä wettä muijen kieltoa wasten?

Isä. Kyllä kait! mutta sillä ei asia tullut paremmaksi. Joka ei aijon opi neäntämään halujaan, sillon kun tarwitaan, yksin olla ilman wiattomiakin tarpeita, woan nauttii ajattelemata mikä siitä soattasi seurata, hän soa useen kauwan ja katkerasti katua ymmärtämättömyyttään.