2. SATU
Otto Tandefelt translation
Rikas Kauppias, joka kaukaiselta ulkomoalta oli tuottanut ihtelleen kolmet pientä ja warsin kaunista kultakaloa, [Indian meressä löytyy pieniä kaloja, jotka kullan-näkösyytensä tähen kuhtutaan kultakaloiksi.] peästi niitä pieneen, sitä warten kaiwettuun lammikkoon, josta puro oli juoksetettu isoon järween. Sinne niitä peästäissään hän anto niille seuroawan opin eli warotuksen: "kalat! kalat! jos tässä uuwessa asumuksessanne aina tahotten olla onnelliset ja tyytywäiset, niin kätkekeä mieleenne nämä kaksi asiata: ensiksi, ei koskaan piä uimanne tealtä tuonne isoon järween, joka on tämän wieressä, ja toiseksi ei koskaan oleman wein pinnassa niinkuin nyt, jos en minä ole soapuilla."
Se käwi joka päiwä kahtomassa pieniä kalojaan, istu toisinaan rantapenkereelle, wiskasi niille wehnäsen eli nisun mureneita, joita ne näpeästi söiwät, ja uuwisti joka kerta hywyywellä warotuksen, jonka hän anto niille, ensin niitä sinne pannessa.
Ensimmältä ne tarkasti kuunteliwat hänen warotusta, ja oleskeliwat myös mieluisesti sen jälkeen; mutta aiwan wäleen kyllästywät etuinsa ja pieneen lammikkoonsa, ja puheliwat siis ihmetellen ja nurisemalla isäntänsä opista, eiwätkä ymmärtäneet minkätähen niitä oli kielletty nousemasta wein [yksi kun weden.] pintaan, tahi puroa myöten uimasta isoon järween. "Käyhän se ihtekkin tuolla yläällä ja iloitteloo," sano yksi niistä, "miksi hän kuitenkin kieltää meitä olemasta ies [Edes Savossa ies.] pikkuruisen ylempänä?" "Ja meijän aina täytyy olla tässä ahtaassa potakossa," sano toinen kala; "mitä haittoasi jos wähän jaloteltasimme isossa järwessä?" — "Tosin hän on kowa ja meitä kaehtiwa," sano toas ensimmäinen, "koska hän ei soisi meille sitä iloa." — "Minä en hänestä eneä huoli," lausu toinen, "mutta menen hänen kiusalla isoon järween, ja näytän ettei siellä ole waarasa olla." — "Ja minä nousen sill' aikana wein [yksi kun weden.] pintaan, annan auringon ihteäni lämmitellä ja pulauttelen ilosesti."
Mutta kolmas kultakala oli toisia viisaampi; se arweli ihtekseen: "Totta hywällä isännällämme on syyt, joijenka tähen olemme soaneet nämä warotukset. Epäilemätä hän paljon meistä pitää ja suopi onneamme, ei suinkaan hän muuten niin usein tulisi meitä terwehtimään, antasi wehnästä, ja olisi ilossaan kun syömme joka mureneen. Ei ikään hän ole kowa meitä kohtaan, mutta hänen neuwot lieneewät meille hyöwylliset; waikka en minä niijen hyötyä ymmärrä, olen kuitenkin hänelle kuuliainen."
Tämä hywä ja ajattelewa kala pysy kauniisti lammikon pohjassa, mutta toiset tekiwät uhkauksiensa jälkeen. Ensimmäinen ui puroa myöten isoon järween, ja toinen iloili weinpinnalla päiwänhelteessä, ja kumpanen nauro sywämmen pohjasta kolmannelle, joka ei näin ymmärtänyt ihteään huwitella.
Mutta mikäs tapahtu? Tuskin ennätti ensimmäinen tulla isoon järween, kun samalla tuli suuri nälkäinen hauki, joka nielasi sen. Sissiwä kalalokki äkkäsi toisen kultakalan leikastelewan weinpinnassa, otti sitä kynsiinsä ja nielusi sen kohta.
Kolmas kultakala, joka totteli isänteänsä, oli lewossa eikä tietänyt weljiensä kuoleman tuskasta.
Sywämmessään oli isäntä ilonen tämän hywän kalan tottelewaisuuwesta, ja toi sillen aina paraimman elatuksen. Sentähen se myös eli wanhaksi ja tyytywäisesti pienessä lammikossaan.
"Lapseni! seuratkoa aina," sano äiti lopetettuaan tämän jutun, "sen hywän ja kuuliaisen kultakalan esimerkkiä, että teillen maalimassa [yksi kun maailma.] käwisi hywin, ja wanhempanne teistä saisiwat pitkällisen ilon ja ikuisen huwituksen."