25. TOTINEN LAPSI.

Kerran wanhempiensa poisollessa sattu pieni Mikko tapaturmasesti särkemään yhen warsin sorean juomalasin. Rahoja sillä ei ollut joilla olisi taitanut ostoa toisen, ja kuka tiesi jos rahallakaan olisi soanut semmosen. Huoleisena se kahteli lattialla olewia lasinkappaleita, eikä tietänyt mitenkä hän tässä asiassa ihteänsä auttasi.

"Että salata wahinkotani ei käy loatuun," ajatteli Mikko ihtekseen; "sillä wanhempani soattasiwat peätteä wahinkotani wiattoman syyksi; paras on siis että tunnustan rikokseni kohta kun wanhempani tulewat kotiin. Jos minua siitä kuritetaankin, niin olen kyllä ansaihtenut rangastuksen; mutta ehkä myös soan anteeksi, kun heille wakuutan, jotta wahinko tuli tapaturmasesti, eikä huolimattomuuteni tähen."

Iltasella tuliwat wanhemmat kotiin. Heti meni Mikko alennetuilla silmillä äitinsä luokse, sanoen alaisella eänellä: "Äiti kulta, elä minuun suutu, jos tunnustan wahingon, joka minulle tuli tapaturmiossa!"

"Ei ikään, Mikkoni!" lausu äiti; "kun et tahallasi tie pahoa, niin annan mielullisesti sinullen anteeksi. Mutta mikä wahinko sinullen on tullut?"

Mikko. Minulla oli jano, ja otin siis juuwakseni korean hiotun lasin; mutta samassa lankesin kynnykseen ja lasi meni kappaleiksi.

Äiti. Oli kyllä paha että särit sen lasin, joka oli niin isäsi mieleinen! Sinun olisi pitänyt ottoa toisen lasin, eikä juur kauniimman; mitä siihen nyt soahaan? ole toiste taitawampi?

Ilolla lupasi nyt Mikko olla warottawampi, suuteli kyllä kymmenenkin kertoa äitinsä käsiä, ihtekseen ajatellen: "Kyllä se oli paljon parempi, että heti tunnustin rikokseni; muuten en sunkaan olisi näin ilonen ja tyytywäinen."

Hänen hywä äitinsä muistutteli häntä wielä kuinka kaunis ja kiitettäwä on, että lapset puhuwat totuutta, sillon kun sattuivat rikkomaankin; sillä kun hyö tunnustawat rikoksensa, taitaa heille mielusemmin antoa anteeksi, ja neuwoa heitä luopumaan wirheistään. Kun äiti lopetti warotuksensa, tarinoi hän wielä seuroawan jutun, josta Mikko selkeämmästi tuli ymmärtämään kuinka hywä on ilmottoa rikoksensa, ja siihen siaan kuinka niijen saloamalla imeinen poatuu pahuuteen, soattaa ihtensä, ja wielä peälliseksi, muitakin onnettomuuteen.

Oatamin wanhemmat — puhu äiti — oliwat kerran kyläilemässä. Ainuastaan wanhan uskollisen palwelian, nimeltä Matti, jättiwät Oatamia hoitelemaan, ja antowat myös awaimensa hänen haltuun. Kerran kun hän siiwosi isäntänsä suojoa, juohtu sen mieleen joku tärkeä asia, jonka hän puutarhassa piti toimittaman, ja juoksi siis kiireesti sinne, mutta unouti awaimen oween. Oatam tuli samassa huoneeseen Matille toimittamaan jotain asiata; mutta Matti ei ollutkaan siellä.

Oatamin isä rakasti kukkia; sentähen sillä myös oli kaikellaisia kukkia kaswamassa yhellä lauwalla, joka oli nauloilla lyöty ikkunan ylä pielilauwan kohallen. Oatamin teki mieli että kerran likempätä kahtella näitä kukkia, ja kipusi sitä warten ikkunan peälle, koettaen piteä ihteään kiini lauwasta, jonka peälle ne kaswowat. Mutta hän tarttu niin nawakkaasti lautaan, että naulat peäsiwät irti, ja kukat ja lauta putosiwat Oatamiin peälite permannolle. Kukat taittuwat ja soreat posliini-astiat, joissa kaswowat meniwät tohjoksi.

Nyt seiso Oatam hämmästyneenä, miettien mitä pitäsi tekemän. Monasti juoksi se pihalle huutaen Mattia, ja toas huoneeseen kahtomaan wahinkotaan. Mutta Mattia ei kuulunutkaan; Oatam oli siis yksinään hämmästyksineen ja huolineen.

Wiimen hoksasi hän olleensa yksinään huoneessa kun wahinko tapahtu, ja arweli rikoksensa saloamalla paraiten taitawansa wältteä isänsä toria. Heti peätti hän piteä koko asian salasena, pujahti siis pihalle, pani owen lukkoon, eikä ollut niinä miehinäänkään, kun hän olisi tehnyt pahoa.

Mutta tuskin ennätti hän lukuhuoneeseensa kun Matti tuli näkywiin ja samassa wanhempienkin waunut pyörähtiwät pihaan, isä meni heti suojaansa — "Woi, woi! mitähän nyt isäni wirkkaa?" ajatteli hämmästynyt Oatam, "kun hän näköö ihanat kukkansa taitetuina ja kauniit astiansa säretyinä? Ei sunkaan minulle olisi ilosa jos hän tietäsi sitä minun työkseni! Mutta suureksi onnekseni ei Matti, eikä isäni nähneet mitenkä lauta putosi lattiaan. Kyllä minä nyt piän warolta etten tunnusta, jos minulta kysyttäisiinkin!"

Näin häpiällinen oli ilkipilasen Oatamin peätös, waikka se kuuli isänsä kiiwaasti toruwan wiatonta Mattia turmeltuista kukkasistaan. Matti wakuutti kyllä suuttuneellen isännälleen olewansa wiaton, arwellen ehkä tuuliaispeän eli hiiren tahi tärinän, siitä kun raitilla ajettiin, puottaneen ikkunan peällä olewat kukka-astiat. Että tämä wahinko olisi Oatamin syy, ei hän ollenkaan ajatellutkaan. Tämä puhe oli isännän mielestä niin perätöntä että hän suuttu Mattiin, ja kiiwauksissaan ajo hänen talosta, sillä hän ei suwannut walehtelioita ja wilkkuria palwelluksessaan.

Pelolla ja omantunnon waiwalla meni Oatam hiljankin terwehtimään kotiintulleita wanhempiaan, mutta kuuli heiltä kauhistuksekseen, että uskollinen Matti jo oli ajettu talosta pois rikoksen tähen johonka hän oli ihan wiaton. Mureella ja itkussa silmin se äskön oli lähtenyt talosta. Oatam arweli jo tunnustoa rikoksensa isälleen; sillä hänen sywän oli puheta kun hän oatteli [Oatteli, yhtä kun ajatteli.] wiattomasti soattaneensa hywän Matin onnettomuuteen, waikka hän niin kauwan uskollisesti oli palwellut hänen wanhempia, ja oli rakastettu kaikilta tuttawiltaan. Mutta Oatam pelkäsi suuttuneen isänsä rangastusta, ja kärsi siis ennen ihtensä olewan häpeällisen walehtelian, kun totuuwen tunnustamisella ehkä soaha hywin ansaihtetun rangastuksen.

Kun ruwettiin iltaselle niin ei käynytkään huoliwan Oatamin syöminen. Hän paniin siis heti wuoteellen; mutta hänen pahanteko ja rehellisen Matin onnettomuus että tulla erotetuksi palwelluksestaan, jossa hän kunnialla ja uskollisuuwella oli toimittanut tehtäwänsä, laukuiliwat yhtenään sen e'essä ja karkottiwat koko yön aikana unen hänen silmistä. "Mihinkä nyt Matti polonen joutunoo," walitti poika "kun se näin keski wuo'essa ajettiin palwelluksestaan? Ja kuka näin la'ittomalla ajalla ottaa luokseen hyljätyn palwelian? Wielä peälliseksi on hän köyhä ja ilman mitään elatusta. Mutta se minua warsin huolettaa, että hän wiattomasti ja minun tähen kärsii niin kowan rangastuksen. Eikös minun pitäsi tunnustaman rikokseni; ehkä Matti sitte saisi tulla meille? Kuka tiesi jos hänellä nyt on ruokoa ja suojoakaan jossa, hän olisi, ja ehkä jokainen sitä hyljeä ja ylenkahtoo. Woi kuitenkin onnetonta Matti polosta!"

Tämmöset ajatukset roateliwat kaiken hötä Oatamin lewotonta omatuntoa; mutta oamusella oli hän kuitenkin yhtä pysywä moitittawassa peätöksessä, ettei tunnustoa rikostaan. Sillälailla kulu kaheksan wuorokautta, joilla hänellä ei ollut ruuwan halua eikä soanut unta. Pahanteon katkera muisto waiwasi sitä yhä; sen entinen ilonen mieli katosi, hänen muoto käwi kalpeaksi ja kumman näköseksi, eikä kukaan ymmärtänyt mikä ala-kulosessa Oatamissa oli.

Wiimen peätti huoletettu isä kysyä neuwoja Tohtorilta, joka asu wastapeätä toisella puolen raittia, ja tawallisesti joka päiwä käwi talossa, mutta nyt ollut moalla nämä kaheksan wuorokautta. Heti sen kotiintultua kuhtu huolellinen isä häntä luokseen päiwälliseksi soahakseen apua Oatamin tautiin. Ollessa päiwällisellä kaipasi Tohtori wanhoa Mattia, joka tawallisesti toimitti pöywässä ruok'ajan ajalla tapahtuwat askareet, ja kysäsi sentähen missä se nyt oli. Isä puhu nyt ajaneensa Matin palweluksestaan, sentähen että hän oli särkenyt hänen kukat ja kukka-astiat, ja kuitenkin häpeällisillä waleilla tahto salata rikostansa.

Tohtori. Tiijätkö warmasti että Matti, eikä joku muu matkaan soatto tämän wahingon?

Isä. Sen minä tiijän; sillä kukas muu olisi taitanut tehä semmosen wahingon? Hänellä oli minun huoneeni awain, talossa ei ollut kissoa eikä koiroa, lauta oli kowasti naulattu ikkunan [Ikkuna, yksi kun akkuna.] pieleen, ja ikkunan ha'at oliwat myös kowasti kiini. Sano siis ihte mitenkä muut taitasiwat olla tämän rikoksen alaset?

Tohtori. Tosin nämä ilmotukset to'istawat Matti polosen rikosta; mutta uskon kuitenkin hänen olewan wiattoman, ja että joku, jota et taija arwellakkaan on tehnyt tämän wahingon.

Isä. Nyt en sinua ymmärrä! Mutta ehkä sinä tiijät paraan selingon?

Tohtori. Elä ole hätäinen! kohta waron soatawamme asian ilmeen.

Tämän puheen aikana oli Oatam hirmusessa tuskassa, sillä Tohtori kahto kaiken aikoa tarkasti hänen silmiin. Kauwan ei se kärsinyt tätä tuskoa, woan sano olewansa kipeä, ja pyysi siis peästäkseen pöywästä. Wanhemmat luuliwat tämän olewan uuwen to'istuksen hänen sairauwesta, ja käskiwät poikansa rupeamaan kylelleen, siksi kun Tohtori jälkeen puolenpäiwan joutasi tulemaan sen luokse.

Jälkeen puolenpäiwän kun Tohtori Oatamin wanhempien keralla oli isän suojassa, kerto tämä kuinka hän, sinä päiwänä kun wanhemmat tuliwat moalta kotiin, oli nähnyt pienen Oatamin kipuawan ikkunaan isänsä suojassa, ja käyttänyt ihteään niin taitamattomasti että lauta, jonka peällä kukka-astiat oliwat, hänen peällite putosi moahan. Mutta koska Tohtori samana iltana lähti kaupunnista, niin ei hänellä ollut lomoa [Loma, yksi kun tila] ilmottoa tätä tapausta.

Wanhemmat tuliwat warsin paholle mielin kun saiwat kuulla, että heijän rakas poika näin kauwan kowasywämmisesti oli salannut rikoksensa. Huolen asia oli heille myös että heijän uskollinen palwelia niin wiattomasti oli ajettu palwelluksestaan, eiwätkä murheessaan heti hoksanneet kuinka tämä asia eneä olisi autettawa. Mutta aiwan hywin nyt ymmärsiwät Oatamin sairaloisuuwen ja onnettomuuwen. Tohtori lupasi taitawasti soattoa sitä tunnustamaan ja katumaan rikostaan.

Sill'aikana oli Oatam huoneessaan kauheassa tuskassa, puhuen ihtekseen: "Epäilemätä tietää Tohtori wahinkoni, koska se ruok'aikana minua kahteli niin tarkasti. Ehkä hän jo on sanonut isälleni että minä olen särkenyt hänen kauniit kukka-astiansa ja turmellut hänen ihanat kukkasensa, ja kohta taijan soaha ansaitun rangastuksen? Woi, woi minua onnetonta! — Mikä neuwoksi? — Mitenkä minä ihteäni nyt pelastan rangastuksesta? — Ei kukaan ole niin onneton kun minä!" — Se käweli tuskassaan yles ja ales suojan lattiata, huokasi, itki ja woiwotti, ja pelkäsi joka hetkellä isänsä tulewan. Jo kuulu askeleita porstuassa, lukko narisi, owi aukeni ja Tohtori astu suojaan wakaalla kahtannolla.

"Mikä sinussa on, Oatam?" se sano. "Olet niin kalpea! Wapiset ja silmäsi owat punaset, ikäankun olisit itkenyt! Oletko hywin kipeä?"

Pelosta ja hämmästyksestä ei Oatam taitanut puhua sanoakaan. Tohtori kuhtu sitä luokseen, otti sen käen ja lausu: "Oatam, aina olen luullut sinua hywäksi pojaksi ja siis pitänyt sinusta paljon; mutta nyt olet poatunut häpeälliseksi walehteliaksi."

Oatam. Herra Tohtori! Tosin olen tehnyt suuren rikoksen ja ansaihten myös kowan rangastuksen, mutta ehkä olen kyllä rangastettu tällä kauhealla tuskalla ja lewottomuuwella, jossa näinä päiwinä olen ollut? Ei öillä, eikä päiwillä minulla ole ollut lepoa, ja rikokseni on yhtenään kalwanut omatuntoani.

Tohtori. Ja kuitenkin olet niin kauwan wanhemmiltasi salannut rikoksesi, ja kylmällä sywämmellä nähnyt rehellisen Matinwiattomasti ajettawan palwelluksesta, ja tieteä että hän sinun tähtesi ylenkahtotaan, on köyhä ja wiheliäinen.

Oatam. Tosin olen tehnyt pahasti, aiwan pahasti! Kyllä heti olisinkin tunnustanut wahinkoni, mutta pelkäsin ihteäni rangastawan, ja kun siitte hoksasin olleeni yksinäni suojassa kun wahinko tapahtu, niin luulin ihteni paraiten peäsewän rangastuksen, jos en olisi tietäwäni koko asiasta.

Tohtori. Sillon sinä ajattelit aiwan weärin ja järjettömästi! Etkö tiijä että sinulla on hywä isä, joka mielellään antaa anteeksi rikokset, jotka sywämmestäsi ka'ut ja hänelle tunnustat? Kyllä hän olisi antanut anteeksi tämänkin rikoksen jos kauniisti häntä olisit pyytänyt ja luwannut toiste olla taitawampi. Elä koskaan luule että pahanteko kauwan pysyy salassa. Useen sattuu imeisiä näkemään ja kuulemaan, sillon kun ei ollenkaan luultasi heitä soapuilla. Samaten nyt tämänkin asian kanssa; minä nä'in ikkunasta aiwan selwästi, ja kuka tiesi muutkin ka'ulla, kuinka isäsi huoneessa elekselit. Mutta jos ei sitä ihmisetkään olisi nähneet, niin tiijäthän että taiwaassa on yksi Jumala, yksi kaikkia näkewä ja tietäwä Jumala, joka myös oli lässä, ja estää eli rankasoo kaikki pahanteot? Aina on rikoksen alasilla roatelewa omatunto; ei sekään olisi jättänyt sinua rankasemata.

Oatam. Tosin on niin, mutta se ei juohtunut mieleeni. Siitten olen kyllä satakin kertoa yrittänyt tunnustoa wahinkotani; mutta — woi hywät wanhempani! mitähän nyt minusta ajattelette? Eneä en ole mahollinen heijän rakkauteen! Jos woan nyt saisin anteeksi, niin en millonkaan eneä — — —.

Se ei taitanut puhua enempätä, sillä kyyneleet nousiwat sen silmiin ja tukeuttiwat häneltä puheen.

Tohtori. Oikeen, Oatam! katumuksesi kostaa sinun rikoksesi, ja taijan wakuuttoa sinua, että isäsi ja äitisi owat walmiit antamaan anteeksi ja unouttamaan tämän rikoksesi. — Tule nyt kanssani! Minä tahon paraalla tawalla suositella wälillänne tämän asian.

Oatam. Minä häpiän tulla niin hywien wanhempien näkyille.

Wapisten ja häpien seurasi Oatam Tohtoria isänsä suojaan. Kun hän näki huoletetut wanhempansa puhkesi hän toas itkemään, kahto moahan, eikä tietänyt kuten pitäsi tunnustaman rikoksensa ja pyyteä sitä anteeksi. Mutta isä wapautti hänen tästä raskaasta työstä, sanoen leppeällä ja liikuttawalla eänellä: "Woi, woi, Oatamini! en ikään olisi luullut sinun niin poatuneeksi pahuuteen! Taijat jo ihtekkin ymmärteä kuinka ilkeästi olet käyttänyt ihteäsi wanhempiasi ja rehellistä Mattia kohtaan? Että ensin tehä pahoa, ja peälliseksi niin kauwan salata rikostaan, eikä huolia waikka wiaton rehellinen imeinen kärsii onnettomuutta, — — — eikös se ilmota niin pahoa ja kowoa sywäntä, että wanhempasi, joilla on niin pahankurinen poika, täytywät murehtiman ja häpiämän?"

Oatam. Isä kultani! Sywämmeni pohjasta olen murheissani ja ka'un tätä rikostani wanhempiani kohtaan ja kowasywämmisyyttäni hyweä Mattia wastaan. Tosin isällä nyt on suuri syy minua wihata ja rangasta; mutta jos kuitenkin nyt saisin anteeksi, niin en eneä millonkaan wanhempilleni antasi syytä murehtia minun täheni.

Isä. Tiijät aina olemamme walmiit sinullen antamaan anteeksi, koska hawahtemme katumasi rikoksiasi ja lupoat toiste olla taitawampi ja järjellisempi. Siis ei sinun olisi pitänyt pelkeämän että heti tunnustoa rikoksiasi ja anoa minulta anteeksi. Sillä neuwon et olisi syytäsi suurentanut muilla isommilla rikoksilla. Mutta mitenkä nyt toiwot suosittelewasi Mattia, joka sinun kautta wiattomasti on joutunut wiheliäisyyteen?

Oatam. Növrimmästi rukoilen iseäni, jotta se toas saisi tulla meille, ja siitte wanhempani ja kaiken talonwäen lässä-ollessa rukoilla sitä anteeksi, koska hän minun kautta on wiattomasti häwästy, ja palkinnoksi yhen wiikon puutteesta, eli jolla ajalla hän on täytynyt hukata hi'ellään ja waiwalla koottuja warojaan, antoa sille kaikki seästöarkkuun seästämät rahani.

Nyt kahteli Oatamin wanhemmat poikansa peälle tyytywäisemmillä silmillä, ja poika wakuutettu että hyö nyt oliwat antaneet anteeksi hänen rikoksensa, hyppäsi isänsä syliin, suuteli monasti lepytetyn isänsä käsiä, totisella lupauksella ettei eneä, rikoksiensa saloamalla, antoa wanhemmilleen syytä huoleen ja tyytymättömyyteen.

Tehäkseen Oatamin sowinnon täywelliseksi, ja hänen ilonsa suuremmaksi, lähetti isä wielä sinä iltana hakemaan Mattia, ja tarjosi sille toas entisen palwelluksen, jonka hän, kuultuaan mitenkä asian perustus oli, ilolla otti wastaan, ja toimitti wielä samana iltana tawalliset askarensa.

Oatam piti myös rehellisesti lupauksensa että suositella Mattia, joka kohta unoutti wihelijäisyywen, jonka hän Oatamin tähen oli kärsinyt, ja rakasti sitä ja isäntäwäkeänsä toas entisellä rakkauwella ja oli heille uskollinen.

Siitä päiwästä Oatam hywiinty niin, etteiwät wanhemmat eikä Tohtori senkoummin tarwinneet sitä nuhella salatuista rikoksista. Mutta jos hän wielä jonkun kerran sattu erhetyksessä ja epähuomiossa rikkomaan, niin rikoksensa ja wirheinsä tunnustaminen oli hänelle lohutus ja tyytywäisyys, jonka hän muuten olisi kaiwannut; sentähen se ei millonkaan tarwinnut pelätä etteiwät wanhemmat antasi hänellen anteeksi.