10. AINA PITÄÄ TEKEMÄN HYWEÄ JA KARTTAMAN PAHOA SALASUUWESSAKIN.

Lämpösenä ja selkeänä syksypäiwänä sai hieni Koaprel luwan isänsä keralla käwellä kaupunnin ympäristölle, jossa oli monta kaunista ja paraillaan he'elmöitä kantawia puutarhoja. "Minua janottaa niin julmasti," sano Koaprel isälleen, kun oliwat yhen puutarhan kohalla. — "Janottaappa minuakin," sano isä, "mutta meijän täytyy kärsimän janoa siksi kun tulemme semmoseen taloon, jossa rahalla soamme juomista."

Koaprel. Ennen kun sinne ennätämme kuolen minä janoon. Mutta kahtoppa isä, tuossa on iso omenapuu niin suurilla ja ihanilla omenoilla; ne sammuttasiwat ies wähäsen janoamme.

Isä. Kyllä minäkin sen neän; mutta se on toisen miehen puutarhassa.

Koaprel. Mikä sitte? Piste ei ole warsin korkea; kyllä sen ylite pian peäsöö warsinkin kun on semmonen jano kun minulla nyt. Eikö pitäsi kokea?

Isä. Lapseni! elä puhu eläkä ajattele sillä lailla! Tiijät aiwan hywin ettei tämä puutarha ole meijän; se olisi siis sekä synti että häpeä, että warastoa toisen omaisuutta. Jos haltia sattusi meitä näkemään, mitä luulisit hänen wirkkawan?

Koaprel. Tokko tuo moniaasta omenasta Wirkkasi mitään. Mutta eipä sitä nyt näykkään, eikä näy eikä kuulu muitakaan, jotka sille tästä soattasi hiiskua.

Isä. Nyt sinä, poikani, erehtyt. Yksi on kuitenkin joka meitä näköö, ja Hän pahastusi ja meitä rankasesi, jos tahalla tekisimme pahoa.

Koaprel. Kuka se on? Eihän teällä näy ketään.

Isä. Hän, joka jokapaikassa on lässäolewa, joka meitä aina näköö ja tietää salaisimmatkin työmme. Tunnetko sitä?

Koaprel saneli hämmästyneenä alennetuilla silmillä: "Jumala! hywä kaikkea näkewä Jumala! Kas, Häntä en ollenkaan muistanutkaan! minun mielessäni oli woan kauhea janoni."

Samassa nousi yksi mies, joka oli piilottanut ihteään pisteen takana olemassa nurmikossa, ja siellä kuullut mitä Koaprel isänsä kanssa oli hoastanut. Tämä mies oli juur puutarhan haltia. Sentähen hämmästy Koaprel wielä enemmän; mutta wieras nuhteli sitä aiwan laupiaasti: "Lapsi! kiitä Jumalata, että hywä isäsi esti sinun: kipuamasta minun puutarhaani ja koskemasta minun he'elmäpuihin; sillä, että warjella niitä warkailta, olen puutarhaan wirittänyt ketunrautoja, joihinka olisit tarttunut, ja siis katkassut jalkasi. Mutta koska tottelit iseäsi, niin soat rikoksesi anteeksi, ja annan mielusesti sinulle paraita omenoitani, niillä suutasi kostuttoa, koska kuulen sinulla olewan ankaran janon."

Se meni wähän matkoa, puisti isoa omenapuuta ja toi Koaprelille koko lakillisen makeita mehusia omenoita. Isa tarjosi niistä maksua, mutta se ei ottanut rahoja, pait saneli: "Jumala, joka ei salli pahoa tekewämme, on runsaalla mitalla luwannut palkita sen hywän, kun lähimmäisellemme taijamme tehä. Sentähen toiwon, etteiwät nämäkään omenat, Jumalan siunauksella, ole minulta hukassa."

Isä kätteli ja kiitteli sywämmellisesti rehellistä miestä hywyytensä e'estä ja lähti toas poikineen käwelemään. [E'estä, yksi kun edestä.]

Heti sano Koaprel isälleen: "Se oli warsin rehellinen ja hywä mies."

Isä. Se on aina ollut rehellinen, ja se on hänellen ilo että tehä hyweä, sentähen on Jumala myös runsaasti siunannut sitä.

Koaprel. Mutta olisko Jumala meitä rangassut, jos luwata olisimme ottaneet sen omenoita?

Isä. Etkös kuullut missä woarassa olisimme olleet, jos luwata lähestyimme hänen he'elmäpuita? Eikö olisi ollut kyllä kowa rangastus, jos jalkamme olisi katkenneet, ja ehkä ikämme raajarikkona täytynyt wietella päiwiämme?

Koaprel. Mutta ei se rangastus olisi Jumalalta tullut; silla eikös se äskönen mies lie wirittänyt ketunrauwat?

Isä. Aiwan niin, poikani, mutta Jumalan sallimisen kautta; silla Jumala wallihtoo moalimata ja käyttää tapaukset niin, että kaikki kun tapahtuu on hywille palkaksi ja pahoille rangastukseksi. — Että tarkemmasti selitteä tätä, tahon kertoa tapauksen oman lapsuuteni ajasta.

Koska wielä olin wanhempieni luona, ja olin melkeen sinun ikänen lapsi, oli meillä kaksi puutarhanhoiteliata lähimmäisinä noapurina. Sen nimi, joka asu oikealla käellä oli Luikkanen, ja Maukonen oli wasemmalla käeltä asuwa. Luikkasella oli poika, jonka nimi oli Risto, ja Maukosen poika oli Penttu.

Ristolla oli se paha ja ruma tapa, että yhtenään heitteä kiwiä, ilman arwelemata jos hän sen kautta soattasi tehä wahinkoita. Isänsä puutarhassa hän alinomoa heitteli, että kaikki noapurit pelkäsiwät hänen kiwiä. Luikkanen oli kyllä kowasti kieltänyt Ristoa kiwiä wiskomasta; mutta tahikka hän ei huolinut isänsä warotuksista, elikkä hän ei luullut woaralliseksi että tehä pahoa, kun taisi sitä tehä salasuuwessa. Siis harjauntu se ehtimiseen pahassa tawassaan.

Yhtenä päiwänä kun hän toas oli puutarhassa, kiihkosi se kiwiä heitteä, ja koska hän tiesi isänsä olewan pois kotoa, niin se luuli ihtellään olewan wallan tehä mitä mieli.

Samalla ajalla sattu myös Maukonen poikineen olemaan omassa puutarhassaan, Pentulla oli sama paha tapa kun Ristollakin: niin kauwan kun sitä joku näki, oli se warsin taukea ja siweä; mutta kun woan waro olewansa yksinään oli hän wallaton ja teki kaikellaista koirankuria, jonka kautta se wiimen soatto ihtensä ja Riston onnettomuuteen.

Pentun isä oli muka ottanut la'atun haulipyssyn myötänsä puutarhaan, sillä ampuakseen ahnaita warpusia, jotka joukottain rawihtiwat ihteään hänen marjapensaissa; mutta sill'aikana kun se oli lehtewän puun takana piilossa outtaen warpusien toas kokountuwan, sai Pentun isä sanoman että hänen luona oli wieras, joka kaikella mokomin sitä tahto puhutella. Se meni siis pois, pani pyssynsä puuhun ja kielsi kowasti Penttua siihen koskemasta.

Nyt jäi Penttu yksinään. "Wahingoittasiko se minua," arweli poika, "jos taitawasti käsittelisin tätä pyssyä? Enhän minä sillä tie mitään pahoa, ja wielä toiseksi, ei isänikään neä minua, jotta soattasi tulla pahoille mielin ja torua minua." Se kipusi siis puuhun, otti pyssyn ja rupesi sitä käyttämään niinkuin sotamiehet. Hän wiritti sen myös, laski sen oksalle, suu Luikkasen puutarhaan päin, — sillä pyssy oli niin raskas ettei se muuten jaksanut sitä käsitellä. Samassa lenti teräwä kiwi, jonka Risto heitti isänsä puutarhasta, wasten Pentun silmeä, josta tämä säikähtyneenä tapaturmasesti laukasi puoleksi wiritetyn pyssyn. Kohta kun se paukahti kuulu Luikkasen puutarhasta kauhea woiwotus ja hätähuuto.

Ikänsä oli Penttu toissilmä tämän onnettoman tapauksen jälkeen, ja Riston jalka tuli pyssyltä niin haawotetuksi, jotta se liikkasi elinaikansa.

Koaprel. Woi, woi niitä poika polosta!

Isä. Mutta ei kukaan niitä surkotellut, sillä hyö oliwat tottelemattomuutensa kautta soattaneet ihtensä näin onnettomiksi. Ehkä se myös oli heillen onneksi ja hywäksi, että saiwat tämän koston wallattomuutensa tähen.

Koaprel. Mitenkä, onneksi? Eikö se enemmin ollut niille kowa rangastus?

Isä. Suureksi onneksi on useen pahoille ja wallattomille, että Jumala niitä wähän kurittaa, ja semmosen isällisen kurin kautta estää niitä isommista rikoksista ja wahingoista. Muuten olisi nämä pahanelkiset pojat ehkä wielä kauwan salaisuuwessa harjottaneet pahuuttaan, ja siis taitaneet matkaan soattoa wielä useampia ja isompia wahingoita, eikä ainuastaan ihtelleen, mutta myös muillenkin. Mutta kun jo nuoruuwessaan saiwat näin ankaran kurituksen, oppiwat hyö pelkeämään kaikkeanäkewätä ja tietawätä wanhurskasta Jumalata, joka tietää rangasta salasestikkin tehyn pahan. Siitä päiwästä rupesiwat pojat harjauntumaan siweyteen ja hywyyteen. Neät siis, että rangastus, jos kohta kowa, soattaa olla onneksi ja hywäksi.

Koaprel. Sentähen ompi parempi totella ja kätkeä mieleensä sulosia warotuksia ja neuwoja, niin tulewat suuret rikokset ja onnettomat tapaukset kartetuiksi.

Isä. Muista aina tämän opin, ja olkoon kiihkosi, että opin ja hywien tapojen kautta ansaihta Jumalan ja lähimmäistesi rakkautta.

Koaprel rupesi iltasella lewollisella ja tyytywäisellä sywämmellä wuoteelleen, toiwoen monasti soawansa näin sekä hyöwyllisiä että huwittawia neuwoja.